Jokapäiväinen elämämme
No niin. Blogi on ollut tauolla yli vuoden. Olen kyllä kirjoitellut lukemistani kirjoista ylös kaikenlaista, mutta julkaisukynnys on näemmä ollut korkea, eikä tekstien viimeistelyyn ole ollut aikaa. Viime vuoden Helmet-lukuhaastesivukin on vielä täydentämättä, vaikka tämän vuoden haaste etenee jo täyttä höyryä eteenpäin. Tarkoitus on kuitenkin viimeistellä haaste tänne blogiinkin, ihan vaikka siksi, että myöhemmin muistaisin, mitä on tullut luettua.
Päätin kuitenkin, että keskeneräiset asiat eivät estä minua aloittamasta kokonaan uutta päivitystä. Tämä päivitys käsittelee Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme. Toivon, että lukupäiväkirjan muoto patistaa kirjoittamaan tekstin loppuun. Toisaalta muoto kannustaa lörpöttelyyn, joten rönsyilyn vaara on olemassa. Tämä on myös kirja, jota luen yhdessä perheenjäseneni H:n kanssa, joten voi olla, että osa havainnoista tulee häneltä. Lupaan muistaa asialliset lähdeviittaukset!
perjantai 14.2. 52/526 sivua.
Aloitan kirjan. Se tuntuu kädessä painavalta ja kannessa on vaativailmeiset naisen kasvot. Tiedän kirjasta etukäteen kovin vähän, mutta se on voittanut Finlandia-palkinnon vuonna 2013, ja olen tähän mennessä pitänyt melkein kaikista lukemistani Finlandia-voittajista ainakin vähän, joten myös Jokapäiväinen elämämme miellyttänee minua. Kirja kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista 1900-luvun alkupuolen hajottavina vuosina. Opin, että he ovat todellisia henkilöitä, mutta en uskalla hakea heistä enempää tietoja, jotta ennakko-odotukseni eivät ohjaisi lukemista liikaa.
Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, Tsekkoslovakian maaseudulla 1920-luvun alussa, missä näkökulma on Marinan, ja Moskovassa ollaan Ariadnan (eli Aljan) saappaissa 1930-luvun lopussa. Molemmissa on kesä, ja molemmissa asiat vaikuttavat olevan tällä hetkellä suhteellisen hyvin. Pelon kieli tuo molemmat henkilöt heti hyvin lähelle. Marinan ajatukset ovat kirjoittamisessa, Aljan puolestaan hänen kohdussaan kasvavassa ihmisessä ja sen isässä. Aljan mukana pääsen livahtamaan moskovalaisen kommunalkan teen- ja sipulintuoksuiseen elämään. Vielä ei ole aistittavissa muuta kuin loppukesän iltapäivän väreilevää ilmaa.
tiistai 18.2. 157/526 sivua.
Huomaan, että aikatasoja onkin kolme. Kolmas taso muodostuu Aljan kirjoituksista, jotka kertovat hänen lapsuudestaan, matkasta Venäjältä pois Berliiniin, ennen Tsekkoslovakiassa vietettyä aikaa. Aljan isä Serjoža on ilmeisesti ollut Venäjän sisällissodassa valkoisten puolella ja on paennut Venäjältä länteen, mikä vaikuttaa olleen syy myös Marinan ja Aljan lähdölle. Pikku-Aljan runokuvat ovat hienoja!
Romaanin riitasoinnut ja ristiriidat alkavat hahmottua. Marinan ja Aljan suhde ei ole helppo. Aljan lapsuuteen Berliinissä ja Tsekkoslovakiassa ovat kuuluneet alituinen nälkä ja äidin välillä mahdottomalta tuntuvat vaatimukset. Toisaalta runot ja kirjoittaminen ovat vahva side äidin ja tyttären välillä, heidän yhteinen pakopaikkansa. Samaan aikaan selviää, että aikuisena Moskovassa Alja kirjoittaa itseään irti äidistään, tahtoo pestä pois perheensä valkoisuuden ja emigranttiuden ja tulla täysivaltaiseksi neuvostokansalaiseksi.
Toistuva kielikuva ovat Venäjän joet. Niitä on paljon ja niissä virtaa vettä, paljon ja vuolaana.
keskiviikko 19.2. 203/526 sivua.
On säväyttävää lukea kuvausta kaikkein parhaimmaksi, kaikkein puhtaimmaksi, kaikkein oikeudenmukaisimmaksi käsitetystä neuvostoyhteiskunnasta. Olen sitä ikäluokkaa, jolle on koulussa ja elämässä opetettu, että kaikki Neuvostoliitossa oli kulahtanutta, mätää ja luulosairasta. Mutta aikanaan moni uskoi Neuvostoliittoon koko sielullaan ja mielellään, koko voimallaan ja koko ymmärryksellään. Se oli vastavoima kauhealle fasismille ja vuosisatoja jatkuneelle riistolle. Alja ymmärtää, että maa jalkojen alla käy pettävämmäksi: ihmisiä on kadonnut ja kuollut, syytteitä on tekaistu ja sairaalloinen epäluulo vallitsee kaikkialla. Ja silti Alja uskoo, hän tietää että Neuvostoliitto on kaiken sen arvoinen. Kuuma kesäpäivä alkaa kääntyä iltapuolelle, ja koko päivän jatkunut helle taittuu tummiksi ukkospilviksi. Jyrähtelee jo.
En ollut saada unta enää ennen aamua. Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistuts tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa.
(s. 199)
perjantai 21.2. 374/526 sivua
Olen jo selvästi kirjan loppupuolella. Pelo ei silti vyörytä tarinaa eteenpäin, paljastaa vain vähä vähältä menneisyyttä raaputtamalla, kuka onkaan Marina, kuka on Alja, kuka Serjoža on. Sukupolvesta toiseen vanhemmat lastaavat lastensa elämän odotuksilla, joita on mahdoton täyttää. Niistä irti päästäkseen on pyristeltävä kaikin voimin, jotta voisi tulla omaksi itsekseen ja löytää omat sydänsanansa. Aljan muistoissa Moskovan kaduilla kaikuvat jo vallankumouslaulut. Ihan pian aurinko taitaa laskea.
lauantai 22.2. 455/526 sivua
Nyt tuli se järistys ja petos, jota koko kirjan ajan on enteilty. Sivuja on jäljellä enää 70, en jouda nyt kirjoittamaan enempää. Malja on kumottava tyhjäksi.
sunnuntai 23.2. 526/526 sivua
Kirja tuli päätökseen. Tarina ja erityisesti miljöö olivat taidokkaasti rakennetut. Samovaarissa yön yli kitkeröityneen teen pystyi miltei maistamaan kirjan sivuilta. Olimme H:n kanssa yhtä mieltä siitä, että Pelon kieli on hyvin rikasta, mutta monipolvisuudessaan myös hieman kuluttavaa. Emme voineet olla vertaamatta Jokapäiväistä elämäämme Anni Kytömäen loistaviin Kultarintaan ja Kivitaskuun. Kaikissa kerrotaan perheen tarina ja liikutaan useammassa aikatasossa, ja kaikki ovat lisäksi muhkeita mitaltaan. H totesi hyvin, että Kytömäen kieli on hillitympää ja maanläheisempää, ja ehkä siksi hänen henkilönsä ja tarinansa tulevat lähemmäs lukijaa, menevät ihon alle ja tuntuvat pakahduttavammilta sydänalassa.
Marinan ja Aljan tarinat olivat pysäyttäviä, ja Pelo on osannut kertoa ne niin, että tosiasiat sulautuvat saumattomasti siihen, mikä on kuviteltua. Tutkimus ja kirjallisuus eivät paista tarinasta läpi, vaikka lähdemateriaalia on kirjan lopussa melkein sivun verran. On helppo käsittää, mistä ansioista teos on Finlandian ansainnut.
Pohdimme, mikä on saanut Pelon tarttumaan juuri tähän aiheeseen. Koska en vuonna 2013 seurannut Finlandia-palkinnon juhlahumua, en tiedä Pelon motivaatiota kertoa Tsvetajevan ja tämän perheen tarina. Ainakin Pelo tuntee venäjän kulttuurin ja kielen hyvin, muuten venäläisen runoilijan sielunmaisemaan asettautuminen ei olisi ollut mahdollista. Kirjasta päällimmäiseksi mieleen jääkin se, miten äidinkieli ja palo kirjoittaa ajoivat Marinaa ja määrittelivät hänen elämänsä kirkkaimmat ja synkimmät hetket. Seuraavaksi onkin pakko tarttua Tsvetajevan runoihin.
Sijoitan kirjan vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19: kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. 526 s.
Hankintatapa: kirjastosta
Mitä sitten? Kirja opettaa tämän: olosuhteiden aiheuttama eroosio voi voimakkaimmillaan kuoria uloimmat kerrokset meistä kaikista. Se, miten silloin kohtelemme läheisiämme ja otamme vastaan elämän, kertoo meistä kaikkein eniten.
Päätin kuitenkin, että keskeneräiset asiat eivät estä minua aloittamasta kokonaan uutta päivitystä. Tämä päivitys käsittelee Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme. Toivon, että lukupäiväkirjan muoto patistaa kirjoittamaan tekstin loppuun. Toisaalta muoto kannustaa lörpöttelyyn, joten rönsyilyn vaara on olemassa. Tämä on myös kirja, jota luen yhdessä perheenjäseneni H:n kanssa, joten voi olla, että osa havainnoista tulee häneltä. Lupaan muistaa asialliset lähdeviittaukset!
 |
| Tässä kirjassa puhutaan paljon appelsiineista. Minunkin maailmassani appelsiinit ovat juuri nyt mehukkaimmillaan. |
perjantai 14.2. 52/526 sivua.
Aloitan kirjan. Se tuntuu kädessä painavalta ja kannessa on vaativailmeiset naisen kasvot. Tiedän kirjasta etukäteen kovin vähän, mutta se on voittanut Finlandia-palkinnon vuonna 2013, ja olen tähän mennessä pitänyt melkein kaikista lukemistani Finlandia-voittajista ainakin vähän, joten myös Jokapäiväinen elämämme miellyttänee minua. Kirja kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadna Efronista 1900-luvun alkupuolen hajottavina vuosina. Opin, että he ovat todellisia henkilöitä, mutta en uskalla hakea heistä enempää tietoja, jotta ennakko-odotukseni eivät ohjaisi lukemista liikaa.
Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, Tsekkoslovakian maaseudulla 1920-luvun alussa, missä näkökulma on Marinan, ja Moskovassa ollaan Ariadnan (eli Aljan) saappaissa 1930-luvun lopussa. Molemmissa on kesä, ja molemmissa asiat vaikuttavat olevan tällä hetkellä suhteellisen hyvin. Pelon kieli tuo molemmat henkilöt heti hyvin lähelle. Marinan ajatukset ovat kirjoittamisessa, Aljan puolestaan hänen kohdussaan kasvavassa ihmisessä ja sen isässä. Aljan mukana pääsen livahtamaan moskovalaisen kommunalkan teen- ja sipulintuoksuiseen elämään. Vielä ei ole aistittavissa muuta kuin loppukesän iltapäivän väreilevää ilmaa.
tiistai 18.2. 157/526 sivua.
Huomaan, että aikatasoja onkin kolme. Kolmas taso muodostuu Aljan kirjoituksista, jotka kertovat hänen lapsuudestaan, matkasta Venäjältä pois Berliiniin, ennen Tsekkoslovakiassa vietettyä aikaa. Aljan isä Serjoža on ilmeisesti ollut Venäjän sisällissodassa valkoisten puolella ja on paennut Venäjältä länteen, mikä vaikuttaa olleen syy myös Marinan ja Aljan lähdölle. Pikku-Aljan runokuvat ovat hienoja!
Romaanin riitasoinnut ja ristiriidat alkavat hahmottua. Marinan ja Aljan suhde ei ole helppo. Aljan lapsuuteen Berliinissä ja Tsekkoslovakiassa ovat kuuluneet alituinen nälkä ja äidin välillä mahdottomalta tuntuvat vaatimukset. Toisaalta runot ja kirjoittaminen ovat vahva side äidin ja tyttären välillä, heidän yhteinen pakopaikkansa. Samaan aikaan selviää, että aikuisena Moskovassa Alja kirjoittaa itseään irti äidistään, tahtoo pestä pois perheensä valkoisuuden ja emigranttiuden ja tulla täysivaltaiseksi neuvostokansalaiseksi.
Toistuva kielikuva ovat Venäjän joet. Niitä on paljon ja niissä virtaa vettä, paljon ja vuolaana.
keskiviikko 19.2. 203/526 sivua.
On säväyttävää lukea kuvausta kaikkein parhaimmaksi, kaikkein puhtaimmaksi, kaikkein oikeudenmukaisimmaksi käsitetystä neuvostoyhteiskunnasta. Olen sitä ikäluokkaa, jolle on koulussa ja elämässä opetettu, että kaikki Neuvostoliitossa oli kulahtanutta, mätää ja luulosairasta. Mutta aikanaan moni uskoi Neuvostoliittoon koko sielullaan ja mielellään, koko voimallaan ja koko ymmärryksellään. Se oli vastavoima kauhealle fasismille ja vuosisatoja jatkuneelle riistolle. Alja ymmärtää, että maa jalkojen alla käy pettävämmäksi: ihmisiä on kadonnut ja kuollut, syytteitä on tekaistu ja sairaalloinen epäluulo vallitsee kaikkialla. Ja silti Alja uskoo, hän tietää että Neuvostoliitto on kaiken sen arvoinen. Kuuma kesäpäivä alkaa kääntyä iltapuolelle, ja koko päivän jatkunut helle taittuu tummiksi ukkospilviksi. Jyrähtelee jo.
En ollut saada unta enää ennen aamua. Asiat jotka tapahtuivat olivat liian suuria käsitettäviksi, ne alkoivat hiljalleen muuttua epätodellisiksi, valtava mullistuts tapahtui samaan aikaan omassa kehossani ja koko maailmassa.
(s. 199)
perjantai 21.2. 374/526 sivua
Olen jo selvästi kirjan loppupuolella. Pelo ei silti vyörytä tarinaa eteenpäin, paljastaa vain vähä vähältä menneisyyttä raaputtamalla, kuka onkaan Marina, kuka on Alja, kuka Serjoža on. Sukupolvesta toiseen vanhemmat lastaavat lastensa elämän odotuksilla, joita on mahdoton täyttää. Niistä irti päästäkseen on pyristeltävä kaikin voimin, jotta voisi tulla omaksi itsekseen ja löytää omat sydänsanansa. Aljan muistoissa Moskovan kaduilla kaikuvat jo vallankumouslaulut. Ihan pian aurinko taitaa laskea.
lauantai 22.2. 455/526 sivua
Nyt tuli se järistys ja petos, jota koko kirjan ajan on enteilty. Sivuja on jäljellä enää 70, en jouda nyt kirjoittamaan enempää. Malja on kumottava tyhjäksi.
sunnuntai 23.2. 526/526 sivua
Kirja tuli päätökseen. Tarina ja erityisesti miljöö olivat taidokkaasti rakennetut. Samovaarissa yön yli kitkeröityneen teen pystyi miltei maistamaan kirjan sivuilta. Olimme H:n kanssa yhtä mieltä siitä, että Pelon kieli on hyvin rikasta, mutta monipolvisuudessaan myös hieman kuluttavaa. Emme voineet olla vertaamatta Jokapäiväistä elämäämme Anni Kytömäen loistaviin Kultarintaan ja Kivitaskuun. Kaikissa kerrotaan perheen tarina ja liikutaan useammassa aikatasossa, ja kaikki ovat lisäksi muhkeita mitaltaan. H totesi hyvin, että Kytömäen kieli on hillitympää ja maanläheisempää, ja ehkä siksi hänen henkilönsä ja tarinansa tulevat lähemmäs lukijaa, menevät ihon alle ja tuntuvat pakahduttavammilta sydänalassa.
Marinan ja Aljan tarinat olivat pysäyttäviä, ja Pelo on osannut kertoa ne niin, että tosiasiat sulautuvat saumattomasti siihen, mikä on kuviteltua. Tutkimus ja kirjallisuus eivät paista tarinasta läpi, vaikka lähdemateriaalia on kirjan lopussa melkein sivun verran. On helppo käsittää, mistä ansioista teos on Finlandian ansainnut.
Pohdimme, mikä on saanut Pelon tarttumaan juuri tähän aiheeseen. Koska en vuonna 2013 seurannut Finlandia-palkinnon juhlahumua, en tiedä Pelon motivaatiota kertoa Tsvetajevan ja tämän perheen tarina. Ainakin Pelo tuntee venäjän kulttuurin ja kielen hyvin, muuten venäläisen runoilijan sielunmaisemaan asettautuminen ei olisi ollut mahdollista. Kirjasta päällimmäiseksi mieleen jääkin se, miten äidinkieli ja palo kirjoittaa ajoivat Marinaa ja määrittelivät hänen elämänsä kirkkaimmat ja synkimmät hetket. Seuraavaksi onkin pakko tarttua Tsvetajevan runoihin.
Sijoitan kirjan vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen kohtaan 19: kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme. Teos, 2013. 526 s.
Hankintatapa: kirjastosta
Mitä sitten? Kirja opettaa tämän: olosuhteiden aiheuttama eroosio voi voimakkaimmillaan kuoria uloimmat kerrokset meistä kaikista. Se, miten silloin kohtelemme läheisiämme ja otamme vastaan elämän, kertoo meistä kaikkein eniten.
Kommentit
Lähetä kommentti