Kertomuksia katoamisista
Luin Juha Kauppisen kirjan Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista jo muutama viikko takaperin, mutta sen aiheuttamasta tunnekuohusta ja ajatuksien myllerryksestä toipuminen on kestänyt sen verran kauan, että koen olevani valmis kirjoittamaan kirjasta vasta nyt.
Totean heti alkuun, että tässä on eittämättä tänä vuonna lukemistani kirjoista tärkein, vaikka eletään vasta maaliskuuta. Suuri joukko tutkijoita, luontoharrastajia ja ihan tavallisia ihmisiä (minä mukaanlukien) on ollut huolissaan luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta oikeastaan niin kauan kuin jaksan muistaa, ja yrittänyt viestiä tuosta vuosi vuodelta kasvavasta huolesta muillekin. Käsitteenä luonnon monimuotoisuus (engl. biodiversity) aukeaa kuitenkin ehkä hieman vaikeasti niille, jotka eivät ole olleet hereillä koulun biologian tunneilla, ja siksi Rahan ja Vallan piirit tuntuvat suhtautuvan lajien uhanalaisuusstatuksiin edelleen vähätellen ja jopa hilpeästi. (Kirvelilattakoi? Lahokaviosammal? Liito-oravakirppu? Ihan oikeasti, kuka näitä keksii? Mitä hyötyä näistä kenellekään on?) Siksi on tuntunut vaikealta yrittää selittää, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä vauhdista, jolla lajeja tällä hetkellä maapallolta katoaa. Onneksi Juha Kauppinen on tarttunut toimeen (ja onneksi Koneen säätiö, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö sekä Keski-Suomen ELY-keskus/Ympäristöministeriö ovat mahdollistaneet toimeen tarttumisen!), ja onnistunut siinä erinomaisesti. Kauppinen on biologi, luontoharrastaja ja lisäksi journalisti, ja juuri näiden näkökulmien yhdistelmä on se, joka saa tekstin puremaan ja vetämään.
Alkuun kerrataan perusasioita siitä, miten evoluutio ja monimuotoisuus sen moottorina toimivat. Tämä saattaa olla monelle ihan tuttua asiaa koulun biologiasta, mutta näiden käsitteiden ymmärtäminen on kirjan viestin perille menemisen kannalta välttämätöntä. Kauppinen osaa selittää monisyisen kokonaisuuden selkeästi ja ymmärrettävästi. Seuraavaksi kerrataan lyhyesti Suomen luonnon kehitystä jääkaudesta lähtien, ja todetaan uhanalaisen lajistomme murheellinen tila (uhanalaisia lajeja on paljon, uhanalaisten lajien määrä on kasvanut ja lajikohtainen tilanne on pääosin huonontunut sinä aikana, kun lajien uhanalaisuutta on systemaattisesti seurattu).
Loput kirjan luvuista käsittelevät monimuotoisuuden hupenemista, lajien sukupuuttojen merkitystä ja niiden syitä aina yhden suomalaisen lajin näkökulmasta. Ja nämä luvut ovat kuulkaa tuskallista luettavaa. Minä olin tietoinen näistä kehityskuluista jo ennen kirjan aloittamista, ja silti lähes jokaisella kirjan sivulla on tietoa, joka lyö minusta ilmat pihalle. Suomen luonnosta on vaarassa kadota hirveä määrä lajeja, ja syypäitä siihen olemme me ihmiset. Kuukkeli katoaa Etelä-Suomesta, syynä tehometsätalous. Isonuijasammal nääntyy hiljalleen eristyneissä populaatioissa, syynä soiden ojitus. Lopulta itken kun luen jääleinikistä: se katoaa lumenviipymien mukana, syynä ilmaston lämpeneminen. Kauppinen havainnollistaa näiden yksittäisten lajien kautta hyvin sen, mitä monimuotoisuuden hupeneminen tarkoittaa: hävitämme ja muutamme lajien elinympäristöjä siten, että pitkälle erikoistuneet lajit, spesialistit, eivät enää voi elää omilla levinneisyysalueillaan, vaan kuolevat sukupuuttoon. Jäljelle jäävät moniin erilaisiin elinympäristöihin ja olosuhteisiin sopeutuneet lajit, generalistit. Spesialistien myötä menetämme kuitenkin eliöiden geenipoolista taidon kasvaa ja elää ääriolosuhteissa: kuivuudessa, niukkaravinteisuudessa, kylmyydessä.
Mitä sitten? saatamme kysyä. Jäähän kuukkelille metsiä Lappiin, kyllä se siellä selviää. Onhan meillä vielä taimenia muutamissa virtavesissä. Tähän Kauppinen huomauttaa, että monimuotoisuuden hupenemisessa ei ole kyse pelkästään siitä, että laji häviää maapallolta tyystin. Paikalliset sukupuutot sotkevat ja horjuttavat alueellisia ekosysteemejä, jolloin ne ovat haavoittuvaisempia muutoksille. Ja jos ajamme lajin niin ahtaalle, että sillä on koko maassa jäljellä enää kourallinen sopivia elinympäristölaikkuja, (kuten pikkusinisiivelle on käynyt), se voi kuolla sukupuuttoon yhden ajattelemattoman teon seurauksena (elinympäristölaikulle kasataan jätemaita tai ravintokasvit niitetään juuri, kun toukat ovat kuoriutuneet aterioimaan niillä).
Tämä ironia kirvelee kipeästi: että meille ihmisille on kehittynyt kyky ihmetellä luonnon monimuotoisuutta, ymmärtää lajien kirjon ihme, ja samalla me tuhoamme sitä vääjäämättä. Emme välttämättä täysin tietoisina siitä mitä olemme tekemässä, mutta tuhoamme kuitenkin. Jään pohtimaan, onko meidän mahdollista lajina elää tällä maapallolla siten, että emme veisi elämän edellytyksiä muilta lajeilta. Kaiken tähänastisen perusteella näyttää pahasti siltä, että ei ole. Kirjan esimerkkilajeistakin moni kärsii suoraan Suomen 1900-luvun talouskasvun ja hyvinvointivaltion rakentamisen seurauksista. Selluntuotanto ja tehometsätalous ovat olleet taloutemme kivijalka vuosikymmeniä ja taannut sen, että voimme kouluttaa lapsemme ja hoitaa sairaamme. Hinnan maksaa kuukkeli, ja moni muu vanhoissa metsissä elämään sopeutunut laji. Teollistuva maamme tarvitsi kipeästi sähköä, joten valjastimme jokemme tuottamaan sitä. Tehtaat syttyivät hyrräämään kansantuotetta, mutta lohet katosivat padotuista joista todennäköisesti lopullisesti. Olemmeko oppineet menneestä mitään? Ehkä, mutta ilmastonmuutoksen myötä olemme yhä ilkeämpien ongelmien edessä, ja joudumme jatkossakin nakertamaan yhä pienemmiksi hupenevia elinympäristöjä energiapuuksi (jollain se kivihiili on pakko korvata) ja akkumetalleiksi (jollain ne polttomoottoriautot on pakko korvata). Ei voi mitään, mieli on tämän edessä musta. Uimme veden pinnalla kuin ankat, emmekä ymmärrä järven syvyyttä. Tajuamme sen vasta, kun kaikki vesi on kadonnut.
Toki uhanalaistumiskehityksen suunnan kääntäminen on onnistunut aiemminkin, ainakin yksittäisten lajien kohdalla. Laulujoutsen on palannut Lapin suojärviltä, merikotka on jälleen levittäytynyt saaristoon ja saimaannorpan kannatkin näyttävät vahvistuneen, ainakin tilapäisesti. Mutta nämä ovat harvoja poikkeuksia siinä vuolaassa vuoksessa, jota kuudenneksi sukupuuttoaalloksikin kutsutaan. Minä en osaa kuvitella ratkaisua tähän ristiriitaan oman lajimme äänekkään kasvun vaateen ja muiden lajien äänettömän olemassaolon oikeutuksen välillä. Ehkä me kaikki yhdessä osaisimme? Lue siis tämä kirja, ja luetuta se kaikilla muillakin. Jotakin on pakko tehdä. Jos emme tee mitään, voimmeko edes pitää itseämme ihmisinä?
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista. Siltala, 2019. 350 s.
Hankintatapa: lainattu perheenjäseneltä
Mitä sitten? Me ihmiset olemme osa ekosysteemiä, vaikka emme haluakaan aina myöntää sitä itsellemme. Tämä kirja auttaa ymmärtämään, mitä olemme parhaillaan itsellemme tekemässä.
Totean heti alkuun, että tässä on eittämättä tänä vuonna lukemistani kirjoista tärkein, vaikka eletään vasta maaliskuuta. Suuri joukko tutkijoita, luontoharrastajia ja ihan tavallisia ihmisiä (minä mukaanlukien) on ollut huolissaan luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta oikeastaan niin kauan kuin jaksan muistaa, ja yrittänyt viestiä tuosta vuosi vuodelta kasvavasta huolesta muillekin. Käsitteenä luonnon monimuotoisuus (engl. biodiversity) aukeaa kuitenkin ehkä hieman vaikeasti niille, jotka eivät ole olleet hereillä koulun biologian tunneilla, ja siksi Rahan ja Vallan piirit tuntuvat suhtautuvan lajien uhanalaisuusstatuksiin edelleen vähätellen ja jopa hilpeästi. (Kirvelilattakoi? Lahokaviosammal? Liito-oravakirppu? Ihan oikeasti, kuka näitä keksii? Mitä hyötyä näistä kenellekään on?) Siksi on tuntunut vaikealta yrittää selittää, miksi meidän pitäisi olla kiinnostuneita siitä vauhdista, jolla lajeja tällä hetkellä maapallolta katoaa. Onneksi Juha Kauppinen on tarttunut toimeen (ja onneksi Koneen säätiö, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö sekä Keski-Suomen ELY-keskus/Ympäristöministeriö ovat mahdollistaneet toimeen tarttumisen!), ja onnistunut siinä erinomaisesti. Kauppinen on biologi, luontoharrastaja ja lisäksi journalisti, ja juuri näiden näkökulmien yhdistelmä on se, joka saa tekstin puremaan ja vetämään.
Alkuun kerrataan perusasioita siitä, miten evoluutio ja monimuotoisuus sen moottorina toimivat. Tämä saattaa olla monelle ihan tuttua asiaa koulun biologiasta, mutta näiden käsitteiden ymmärtäminen on kirjan viestin perille menemisen kannalta välttämätöntä. Kauppinen osaa selittää monisyisen kokonaisuuden selkeästi ja ymmärrettävästi. Seuraavaksi kerrataan lyhyesti Suomen luonnon kehitystä jääkaudesta lähtien, ja todetaan uhanalaisen lajistomme murheellinen tila (uhanalaisia lajeja on paljon, uhanalaisten lajien määrä on kasvanut ja lajikohtainen tilanne on pääosin huonontunut sinä aikana, kun lajien uhanalaisuutta on systemaattisesti seurattu).
Loput kirjan luvuista käsittelevät monimuotoisuuden hupenemista, lajien sukupuuttojen merkitystä ja niiden syitä aina yhden suomalaisen lajin näkökulmasta. Ja nämä luvut ovat kuulkaa tuskallista luettavaa. Minä olin tietoinen näistä kehityskuluista jo ennen kirjan aloittamista, ja silti lähes jokaisella kirjan sivulla on tietoa, joka lyö minusta ilmat pihalle. Suomen luonnosta on vaarassa kadota hirveä määrä lajeja, ja syypäitä siihen olemme me ihmiset. Kuukkeli katoaa Etelä-Suomesta, syynä tehometsätalous. Isonuijasammal nääntyy hiljalleen eristyneissä populaatioissa, syynä soiden ojitus. Lopulta itken kun luen jääleinikistä: se katoaa lumenviipymien mukana, syynä ilmaston lämpeneminen. Kauppinen havainnollistaa näiden yksittäisten lajien kautta hyvin sen, mitä monimuotoisuuden hupeneminen tarkoittaa: hävitämme ja muutamme lajien elinympäristöjä siten, että pitkälle erikoistuneet lajit, spesialistit, eivät enää voi elää omilla levinneisyysalueillaan, vaan kuolevat sukupuuttoon. Jäljelle jäävät moniin erilaisiin elinympäristöihin ja olosuhteisiin sopeutuneet lajit, generalistit. Spesialistien myötä menetämme kuitenkin eliöiden geenipoolista taidon kasvaa ja elää ääriolosuhteissa: kuivuudessa, niukkaravinteisuudessa, kylmyydessä.
Mitä sitten? saatamme kysyä. Jäähän kuukkelille metsiä Lappiin, kyllä se siellä selviää. Onhan meillä vielä taimenia muutamissa virtavesissä. Tähän Kauppinen huomauttaa, että monimuotoisuuden hupenemisessa ei ole kyse pelkästään siitä, että laji häviää maapallolta tyystin. Paikalliset sukupuutot sotkevat ja horjuttavat alueellisia ekosysteemejä, jolloin ne ovat haavoittuvaisempia muutoksille. Ja jos ajamme lajin niin ahtaalle, että sillä on koko maassa jäljellä enää kourallinen sopivia elinympäristölaikkuja, (kuten pikkusinisiivelle on käynyt), se voi kuolla sukupuuttoon yhden ajattelemattoman teon seurauksena (elinympäristölaikulle kasataan jätemaita tai ravintokasvit niitetään juuri, kun toukat ovat kuoriutuneet aterioimaan niillä).
Tämä ironia kirvelee kipeästi: että meille ihmisille on kehittynyt kyky ihmetellä luonnon monimuotoisuutta, ymmärtää lajien kirjon ihme, ja samalla me tuhoamme sitä vääjäämättä. Emme välttämättä täysin tietoisina siitä mitä olemme tekemässä, mutta tuhoamme kuitenkin. Jään pohtimaan, onko meidän mahdollista lajina elää tällä maapallolla siten, että emme veisi elämän edellytyksiä muilta lajeilta. Kaiken tähänastisen perusteella näyttää pahasti siltä, että ei ole. Kirjan esimerkkilajeistakin moni kärsii suoraan Suomen 1900-luvun talouskasvun ja hyvinvointivaltion rakentamisen seurauksista. Selluntuotanto ja tehometsätalous ovat olleet taloutemme kivijalka vuosikymmeniä ja taannut sen, että voimme kouluttaa lapsemme ja hoitaa sairaamme. Hinnan maksaa kuukkeli, ja moni muu vanhoissa metsissä elämään sopeutunut laji. Teollistuva maamme tarvitsi kipeästi sähköä, joten valjastimme jokemme tuottamaan sitä. Tehtaat syttyivät hyrräämään kansantuotetta, mutta lohet katosivat padotuista joista todennäköisesti lopullisesti. Olemmeko oppineet menneestä mitään? Ehkä, mutta ilmastonmuutoksen myötä olemme yhä ilkeämpien ongelmien edessä, ja joudumme jatkossakin nakertamaan yhä pienemmiksi hupenevia elinympäristöjä energiapuuksi (jollain se kivihiili on pakko korvata) ja akkumetalleiksi (jollain ne polttomoottoriautot on pakko korvata). Ei voi mitään, mieli on tämän edessä musta. Uimme veden pinnalla kuin ankat, emmekä ymmärrä järven syvyyttä. Tajuamme sen vasta, kun kaikki vesi on kadonnut.
Toki uhanalaistumiskehityksen suunnan kääntäminen on onnistunut aiemminkin, ainakin yksittäisten lajien kohdalla. Laulujoutsen on palannut Lapin suojärviltä, merikotka on jälleen levittäytynyt saaristoon ja saimaannorpan kannatkin näyttävät vahvistuneen, ainakin tilapäisesti. Mutta nämä ovat harvoja poikkeuksia siinä vuolaassa vuoksessa, jota kuudenneksi sukupuuttoaalloksikin kutsutaan. Minä en osaa kuvitella ratkaisua tähän ristiriitaan oman lajimme äänekkään kasvun vaateen ja muiden lajien äänettömän olemassaolon oikeutuksen välillä. Ehkä me kaikki yhdessä osaisimme? Lue siis tämä kirja, ja luetuta se kaikilla muillakin. Jotakin on pakko tehdä. Jos emme tee mitään, voimmeko edes pitää itseämme ihmisinä?
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista. Siltala, 2019. 350 s.
Hankintatapa: lainattu perheenjäseneltä
Mitä sitten? Me ihmiset olemme osa ekosysteemiä, vaikka emme haluakaan aina myöntää sitä itsellemme. Tämä kirja auttaa ymmärtämään, mitä olemme parhaillaan itsellemme tekemässä.
Kommentit
Lähetä kommentti