Tuulesta, kissoista ja kissojen historiasta

Olen ollut aina ehdottomasti kissaihminen. Miten kissa onnistuukin olemaan samanaikaisesti niin ylevän omanarvontuntoinen ja kuitenkin hupsu? Ja mitä miettii nolostunut kissa, kun se vienosti nuolee käpäläänsä? Pehmeä kehräys hurisuttaa huolet ja kivut pois. Kotikissa on suorastaan epikurolainen eläin; sen elämä tuntuu olevan pelkkää lagom-nautintoa syömisen, leikin ja unen vuorotellessa. Introverttina en oikein koskaan ole pitänyt koirista: ne eivät kunnioita yksityistä tilaa vaan pelmahtavat heti ensitapaamisella suoraan iholle ja nuolemaan naamaa. Kissa sen sijaan haluaa varmistua ensin uuden tuttavuuden luonteesta, ennen kuin suvaitsee ottaa lähempää kontaktia. Sellainen itsekin olen. Kotonani myös asuu tällä hetkellä kaksi viiksekästä samettitassua. Siksi halusin totta kai lukea sekä Petri Pietiläisen kirjoittaman historiikin kissojen vaiheista ihmisen kumppanina, että Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa. Ja jotta kissakavalkadi olisi täysi, poimin kirjastosta mukaan vielä yhden kissan, joka vaati päästä lukupinoni päälle istumaan.

Kissojen historian syväluotaus

Kissojen maailmanhistoriassa käydään läpi kissan tunnetut vaiheet ihmisen kumppanina kivikaudelta nykypäivään asti, hyötyeläimestä miljoonien youtube-videoiden tähdeksi. Osittain se tarjoilee minulle vanhaa tuttua: egyptiläisten kissanpalvonta, noitavainojen sivutuotteena harjoitetut raa’at kissavainot, armoitettu tuholaistorjuja. Mutta se sisältää myös aivan valtavat määrät itselleni uutta tietoa: kissojen liittäminen naiseuteen ja jumalattariin eri kulttuureissa, kirjoitetuista lähteistä paistava ja historian läpileikkaava hämmennys kissan toisaalta julmasta ja toisaalta herttaisesta luonteesta. Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että kissan olemus on kautta aikain ollut ihmiselle paradoksi: miten niin suloinen ja rakastettava naukuja voi olla niin tehokas tappaja? Ja miksi kissa yhtenä hetkenä sulostuttaa kotia läsnäolollaan, puskee ja kiehnää sylissä, ja jo seuraavana kävelee häntä pystyssä ovesta ulos ihan diivana, eikä ole ihmisestä tietääkseen? Vaikuttaakin siltä, että ihminen laumasieluna on aina ymmärtänyt paremmin koiraa kuin kissaa. Mutta koko meidän neoliittisesta vallankumouksesta alkanutta kulttuuriamme ei välttämättä olisi olemassa ilman kissaa, koska ylijäämäsato, joka joutilaisuutemme ja sitä kautta tieteemme ja taiteemme mahdollisti, olisi joutunut hiirten ja rottien suuhun ilman kissoja. Tai kenties lemmikkeinämme olisikin nyt kissojen sijasta frettejä, niitä kun käytettiin varhaisissa vaiheissa samoissa tehtävissä.

Tämä kissa on kuvauslaina bloggaajan vanhemmilta

Kirja piirtää myös aika lohduttoman kuvan ihmisen julmuudesta kautta aikain: kuvaukset kirkontorneista alas heitetyistä kissoista ja eläville eläimille tehdyistä ruumiinavauksista ovat vähintäänkin puistattavia. Nykylukijan on vaikea käsittää, miten aikanaan on voitu olla niin välinpitämättömiä elävän olennon silminnähtävää kärsimystä kohtaan. Toisaalta tiedämme nykyään valtavasti enemmän siitä, millaista on olla eläin (lukulistallani tämäkin!) ja ymmärrämme paremmin, mitä tekomme eläimille aiheuttavat. Jotenkin tuntuu silti järkyttävän kaksinaamaiselta, että kissaa on katsottu kieroon sen vuoksi, että se ei heti tapa saalistaan vaan leikkii sillä ja pidentää sen kärsimyksiä; se ei siis ole ollut hyvä eläin, eikä moraalinen. Ja samaan aikaan ihmiset ovat keksineet mitä moninaisimpia keinoja kiduttaa kissoja - ja toisiaan tietysti myös.

Kirjan parasta antia itselleni oli historian läpileikkaava käsitys kissojen yhteydestä naiseuteen, feminiinisyyteen, ja myös yöhön, kuuhun ja kaikkeen mystiseen. Pietiläinen onnistuu maalaamaan näkyväksi Bastetin ja Isisin kautta Artemikseen ja Dianaan periytyneen kissakultin jatkumon ja sen heijastumat pitkälle keskiaikaiseen Eurooppaan asti. Kissat ovat tästä yhteydestä tietysti joutuneet myös paljon kärsimään, kun kristinusko on kokenut jumalatarkulttien uhkaavan omaa asemaansa. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun luen 1400-luvun lopulla annetusta paavi Innocentius VIII:n bullasta, jossa hän määrää kaikki noitien kissat tapettaviksi. Pala kurkussa mietin kaikkia niitä yksinäisiä naisia, joilla oli kissa kumppaninaan. Kummankaan henki on tuskin ollut tuohon aikaan juuri minkään arvoinen. Kissoille vaino naisvihan kylkiäisenä on tietenkin tullut pyytämättä ja yllättäen. Kun omat kissani hyrräävät jaloissani tyytyväisinä, en voi olla miettimättä niiden esivanhempia. Ne joutuivat maksamaan kovan hinnan ihmisen kumppanuudesta.

Pietiläinen on tehnyt kirjaa varten aivan valtavan työn. Arkistot ja kansanperinteet Irlannista Japaniin ja Norjasta Intiaan on pengottu läpikotaisin tiheällä kammalla. Välillä lukiessa tuntee suorastaan hukkuvansa anekdoottien paljouteen, sellaisella sarjatulella Pietiläinen niitä lataa. Tietynlaista viestin selkeyttämistä ja karsintaa olisi voinut toimitusvaiheessa tehdä, välillä vaikka vähän rankemmallakin kädellä. Enkä tiedä, olenko vain tottunut kaikkialla vellovaan tarinallistamiseen, mutta käsiteltyjä aiheita olisi voinut liittää toisiinsa hieman johdonmukaisemmin, sen verran irrallisilta monen monituiset tapauskertomukset tuntuvat. Lähdeluettelo on päätähuimaavan kattava ja hyvin taustoitettu. Itselleni kävi ainakin hullusti sikäli, että sain kyllä tämän kirjan ruksittua lukulistaltani, mutta sinne päätyi samalla kertaheitolla lähdeluettelosta kymmenkunta uutta teosta.

Kirja on niin tuhti paketti, että välillä nokoset ovat paikallaan

Kirjalta olisi toivonut hieman laajempaa maantieteellistä otetta, kun kyseessä on nimenomaan maailmanhistoria. Nyt Amerikka ja Oseania ohitetaan lähes kokonaan, olkoonkin, että kissan kehitys kotieläimeksi tapahtui nimenomaan Afrikassa, Euroopassa ja Aasiassa. Pietiläisen pariin kertaan käyttämä ilmaus "musta Afrikka" Saharan eteläpuolisen Afrikan synonyymina ei myöskään oikein ole tätä päivää.

Kuvia kirjassa ei ole liian kanssa, ne on toteutettu kolmena värikuvaliitteenä noin sadan sivun välein. Kuvatulvan aikakautena tämä tuntuu toisaalta puutteelta, vaikka kirjan pääpaino onkin kerrotussa historiassa. Kissan matkaa maailman kuvataiteessa olisi kuitenkin seurannut mielenkiinnolla myös kuvien muodossa, nyt suuren osan kirjassa kuvatuista teoksista joutuu googlaamaan. Ymmärrän silti, että runsas kuvitus olisi näkynyt kirjan hinnassa kenties liikaa. Mieluummin luen tämänkin kirjan niukkakuvaisena kuin en ollenkaan.

Kirjan viimeisessä luvussa käsitellään kissan tulevaisuutta lemmikkinä ja eläintenpidon etiikkaakin sivutaan. Tästä olisi ollut mielenkiintoista lukea paljon lisääkin, ja nyt pohdinta jää aika pintapuoliseksi lähteiden siteeraamiseksi. Kai kirjailijalla, itsekin kissaihmisellä, olisi ollut aiheesta enemmän sanottavaa? Voiko kissa olla onnellinen ja elää lajityypillistä elämää kaupunkikaksiossa? Mitä pitäisi tehdä maaseudun sisäsiittoisille ja kurjasti voiville, alati kasvaville kissalaumoille? Miten tulisi suhtautua rotukissojen yhä pidemmälle menevään ulkonäköperustaiseen jalostukseen? Onko ylipäätään oikein pitää lemmikkieläimiä?

Mielestäni on aina kiehtovaa lukea historiasta jonkin tietyn linssin läpi. Tästäkin kirjasta sain taas paljon uutta tietoa maanviljelyksen kehityksestä, varhaiskeskiajan Euroopasta, uskontojen ja samalla kissojen leviämisestä. Kissaihmiselle Kissojen maailmanhistoria on siis ehdoton teos, mutta kyllä tämä historianarkkariakin tyydyttää. Kissojen historiasta Suomessa on muuten kirjoitettu myös kirja: Minna Keinäsen ja Harri Nymanin Kissojen Suomi: katit historian poluilla.

Sijoitin Kissojen maailmanhistorian HelMet-lukuhaasteen kohtaan 40: kirjassa on lemmikkieläin.

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2016. 352 sivua.
Miksi tämä kannattaa lukea? koska kissat!
Hankintatapa: lainattu perheenjäseneltä


Ilkikurinen ja arvaamaton kissa

Lassi Hyvärisen runokokoelmassa Tuuli ja kissa esitellään aika epätavallinen kolmen kimppa: kissa, nurkissa puhaltava tuuli ja runon puhuja. Näistä runoista minun on vaikea kirjoittaa, koska mieluiten vain siteeraisin kirjan kannesta kanteen tähän. Absurdia, viihdyttävää, ja ehkä jos jokin on briljanttia niin tämä voisi sitä olla.

Hyvärisen kotona on pakko olla tai ainakin ollut joskus kissa, sen verran onnistuneesti hän kissan olemusta runoissaan kuvaa. Kissoja tuntevat voivat hymähdellä esimerkiksi kuvaukselle kissasta sijaamassa vuodetta. Runojen kissa on oikukas kaveri, joka tekee ja sanoo odottamattomia asioita. Tietyllä tapaa se on sukua Pajtim Statovcin Jugoslavia-kissalle. Kissa tuntuukin soveltuvan hyvin vastakarvaan silittämisen ja sattumanvaraisen kummallisuuden kuvaukseen. Kuten Kissojen maailmanhistoriasta kävi ilmi, ei ihminen koskaan voi täysin ymmärtää kissan aivoituksia, mikäli odottaa siltä laumasielun ja yhteiskunnan normien mukaista käytöstä, eikä kissa liioin koskaan aivan täysin kesyynny. Se tekee mitä tahtoo, vaikka sen toiminta näyttäisikin meistä järjenvastaiselta. Juuri kissan olemuksen arvaamattomuus oli itselleni runoissa kiinnekohta, josta käsin oli turvallista lähteä tarkastelemaan Hyvärisen kummallista maalaismaisemaa.

Kissa polttaa hellassa vanhaa kirjaa.

Yritätkö väärentää kissojen historiaa, minä kysyn.

Kissa väittää kattilan pään yllyttäneen

joten syy on tavallaan minun.

Haikeana lukitsen kirjaston oven.

Nostan ankkurin ja annan kirjaston mennä.

Kissa hyppii rannalla tuulen perässä ja anelee

mutta tuuli on mennyt taivaisiin,

vain liepeet roikkuvat sumussa latvojen yllä.

(s. 36)

Hyvärisen koplan seikkailuja on riemastuttavaa lukea. Runot muodostavat ikään kuin mosaiikin tai kuvakudelman, joihin ilmestyy vähitellen koko ajan uusia elementtejä ja hahmoja: Augustuksen pää kattilassa, sipulinvarsihameinen tyttö ja mehiläistarhuri. Nämä pyörähtävät näyttämöllä toimittamassa milloin mitäkin asiaa. Runoja on siksi helppo lähestyä, sillä kun pääsee alkuun, niissä on aina mukana jokin tuttu elementti. Runot kannattaa myös lukea järjestyksessä ainakin ensimmäisellä kerralla, koska ne on rakennettu aina edellisten runojen elementeistä, joihin sekoittuu joka kerralla ripaus jotakin uutta. Huippukokit rakentavat täydellisen vivahteikkaan kastikkeen samaan tapaan kuin Hyvärinen runonsa: kerros kerrokselta aina jotakin lisäten, kunnes lopputuloksena on ilotulitus ja täydellinen harmonia samassa paketissa.

Nämä kissat näyttävät kieltä kaikille yrityksille määritellä kissan olemus

Tuuli ja kissa solahtaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 21: kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi. Koska nykyrunous ei todellakaan (vielä) ole mukavuusaluettani. Ehkä joskus? Harjoittelu jatkukoon.

Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa. Poesia, 2018. 74 sivua.
Miksi tämä kannattaa lukea? no ne kissat! Ja jos pidät nykyrunoutta teennäisenä sanojen asetteluna, niin tämä oikaisee käsityksesi.
Hankintatapa: kirjasto


Kissa maalaisidyllissä

Kissakimaran jatkoksi luin vielä yhden kissasta kertovan kirjan. Tämän kirjan kannessa kissa tuijotti minua niin vaativasti, että pakkohan se oli mukaan kirjastosta poimia. Bodacious - The Shepherd Cat kertoo kissasta, joka elelee Irlannin maaseudulla lammasfarmilla. Bodaciousin tarina on tositarina, ja kissan palvelija Suzanne Crampton on toiminut kirjaajana ja yhteyshenkilönä kustantajaan.

Kirjaa lukiessa selvisi, että Bodacious on ilmeisesti twitter-julkkis, ja somejulkisuus on poikinut myös kirjan kustannussopimuksen. Katukatti Bobin menestystarina houkuttelee ilmeisesti kustantajia kissateeman pariin, ja miksei houkuttelisi. Jos kissalla on yli 15 000 seuraajaa Twitterissä, voi olettaa, että valmis markkina on olemassa.

Kirjassa Bodacious kertoo elämästä lammasfarmilla, jossa elelee myös muita kissoja, koiria, hevosia sekä tietenkin lukuisia zwartbles-rotuisia lampaita. Bodacious auttaa ja neuvoo ihmistä, josta se käyttää nimitystä Shepherd (paimen) lampaiden hoidossa ja muissakin farmin tehtävissä. Lisäksi se hoitaa tonttiaan tuholaistorjujana. Bodacious häärää farmilla muinaisten esivanhempiensa tapaan hiiriä ja muita tuhoeläimiä jahdaten, ja samalla nauttii laajaa suosiota sosiaalisessa mediassa. Kirja demonstroi hyvin sitä kissan sosiaalisen arvostuksen nousua, jota Pietiläinenkin kissahistoriikissa selvittää. Ympyrä sulkeutuu.

Kirjan kerrontaratkaisut ovat mielestäni hieman ongelmallisia. Ensimmäinen ongelma on, että kissan kertojanääni ei ole uskottava, sillä siinä ei oikein ole mitään kissamaista. Aivan kuin kertoja olisi vain minikokoinen, karvainen ja ketterä ihminen. (Vai sainko nyt aikaan paradoksin: väitin, että tiedän, millainen kissa EI ole. Vaikka juuri olen kirjoittanut siitä, kuinka kissuus pakenee määritelmiä!) Syy epäuskottavaan kertojanääneen on samalla kirjan toinen ongelma. Kirjassa Bodacious nimittäin kertoo itsestään lopulta varsin vähän, vaikka kirjan nimi antaa olettaa aivan toista. Näkökulma on laajempi, ja se kattaa lammasfarmin erilaiset toimet ja muiden kotieläinten edesottamukset. Välillä kissa selostaa laveasti Suzanne Cramptonin seikkaluista Borneon viidakossa ja suvussa kulkeneen tilan historiasta. Asioita, joita kissalle varmasti  kerrotaan, mutta minun on vaikea kuvitella, että kissa itsekeskeisenä eläimenä viitsisi kertoa niitä eteenpäin: nehän eivät kosketa sen elämää millään tapaa. Cramptonin omien kokemusten kierrättäminen kissakertojan kautta ei vain toimi. Samalla Bodacious jää meille persoonana vähän etäiseksi.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö Cramptonin ja tämän sukutilan vaiheet olisi äärimmäisen kiinnostavia. Naisfarmarin elämä erittäin miehiseltä vaikuttavassa irlantilaisessa maaseutuyhteisössä ei ole aina kovin helppoa, ja kirjassa kerrotaan tästä avoimesti. Feminististen teemojen lisäksi yhtenä kantavana aiheena on kestävä ja ekologinen maatalouden harjoittaminen. Näistä olisin mielelläni lukenut paljon enemmänkin. On jopa hieman surullista, että Crampton ei ole luottanut omaan tarinansa ja kertojanäänensä kantavuuteen, vaan ujuttaa ne meille kissaksi naamioituneena!

Jään kaipaamaan myös kuvausta Cramptonin ja Bodaciousin välillä vallitsevasta kiintymyksestä. Koska kissa on mukana kaikissa maatalon askareissa ja se on saanut oman someuniversuminsa, oletan sen olevan Cramptonille erittäin rakas. Koska näkökulma kirjassa on kuitenkin näennäisesti kissan, Bodacious ei juuri keskity pohtimaan sitä, mitä se ihmiselle tunnetasolla merkitsee. Mikä tässä kissassa on niin erityistä, että siitä kannattaa kirjoittaa kirja? Nyt emme oikeastaan saa siihen vastausta. Kirja on varmastikin suunnattu enemmän Bodaciousin some-tilejä seuraaville: hehän tuntevat jo kissan ja sen metkut läpikotaisin, koska seuraavat sen elämää päivittäin. En voi tässäkään olla vertaamatta Bodaciousin kirjaa katukatti Bobin tarinaan. James Bowen kuvaa meille Bobia ihmisen näkökulmasta niin elävästi, että on aivan selvää, miksi kaikki ovat kyseisestä punatiikeristä niin ihastuksissaan. Ja siinä näkökulmassa kissa pääseekin päähenkilönä oikeuksiinsa, koska tarkkailemme sitä ulkopuolelta, ja se saa olla kirjassa juuri se kuin on: kissa, jonka motiivit jäävät meille lopulta mysteeriksi. Bodaciouskin olisi hyötynyt valtavasti siitä, että olisimme saaneet tutustua siihen ihmisen rakastavan katseen kautta.

Elämä irlantilaisella maaseudulla on totta kai sokerisen idyllistä, ja vuodenkiertoon perustuvassa rakenteessa kuvataan kauniisti farmin ja lähiympäristön luonnon muuttumisleikkiä keväästä talveen. Ilman ontuvaa kerrontaratkaisua kirja olisikin ollut aivan viehättävä kertomus viehättävästä paikasta ja sen viehättävistä asukeista.


Suzanne Crampton: Bodacious - The Shepherd Cat. HarperCollins UK, 2018. 246 sivua. 
Miksi tämä kannattaa lukea? kissakissakissakissa! Ja myös irlantilaisen maalaiselämän idyllistä kuvausta, ja naisfarmareiden työtä Irlannin maaseudulla.
Hankintatapa: kirjasto