Tytön mietteitä, kapinaviikoiltakin
Luin sattumalta lyhyen ajan sisään kaksi kirjaa, jotka vuoden 1918 tapahtumat liittävät toisiinsa saranan tavoin: Elsa Eklundin lapsuuden päiväkirjat vuosilta 1913-1920, ja Sari Näreen tietokirjan, jossa kuvataan kevään 1918 tapahtumia naisten ja lasten silmin. Näreen käyttämään laajaan lähdeaineistoon lukeutuivatkin sitten itselleni jo tutuksi tulleet Elsan päiväkirjat. Ja tätä vyyhtiä sivuaa ohikulkijan tavoin myös mummoni isä, jonka kohtaloa kapinakevään Helsingissä selvitin tänä vuonna Kansallisarkiston aineiston avulla. Nyt nuo kolme pyörivät mielessäni kehää Pitkänsillan molemmin puolin, eivätkä jätä minua rauhaan.
Elsan päiväkirjoista välittyy kasvavan tytön elämä niin aitona ja tunnistettavana, että lukiessa oli pakko tuon tuosta huokaista ja hymyillä: juuri tuollaistahan se oli! Epävarmuus omasta itsestä ja paikasta maailmassa, ihastukset, pettymykset, haaveet, pelko siitä että joku löytää päiväkirjan: kaikki tuo on ollut Elsalle niin kovin liikuttavan samankaltaista kuin oman päiväkirjani sivuilla melkein sata vuotta myöhemmin.
"Keskiviikko 6.3.1918
Kirjoitettu erilliselle arkille
Me tutustuisimme toisiimme
Me tutustuisimme toisiimme. Hän tulisi minua saattamaan kotiin, joka ilta luistelisimme yhdessä, näkisimme vain toisemme ja muu maailma unholaan jäisi. Sitten yhdessä hiljaa kotia vaeltaisimme, ovella puhelisimme, ja toistemme lemmestä hehkuviin silmiin katselisimme: lupaisimme taas seuraavana iltana määräpaikassa tavata ja taas kiitäisi kaksi onnellista ihmislasta pitkin jään kirkasta pintaa. Eikä painaisi meitä sekään, että luistinrata lopetettaisiin, jää sulaisi ja kevät tulisi. Silloin me yhdessä keväästä nauttisimme sillä rinnassamme olisi kevät, toivon ja riemun aika. Ja jos maalle menisin ja erota meidän täytyisi, niin erossa emme olisikaan, vaan kirjeetpä tervehdyksiä toisivat, tunteistamme kertoisivat, ja ajatuksissamme iltaisin toistemme luona olisimme. Ja kun kesä lopussa olisi, niin toisemme riemuiten jälleen kohtaisimme, syliimme sulkisimme, suloinen, pyörryttävä onni sydämemme täyttäisi ja pakahduttaa olisi."
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin, s. 97
Elsan päiväkirjat ovat kuitenkin paljon muutakin kuin ihastumisen kourissa riutumista ja haaveilua. Hän on sisällyttänyt päiväkirjoihinsa hauskoja piirustuksia, luontohavaintoja ja kertomuksia ystävien kanssa tehdyistä retkistä ja seikkailuista. Saamme tietää esimerkiksi sen, että kesä 1914 on ollut viime kesän tapaan poikkeuksellisen kuuma: 9. heinäkuuta on ollut 38 astetta lämmintä! Kesien kuvaus Oulunkylän huvilalla ja maalla Vihdissä vie ajatukset omiin, raukeisiin ja loputtomalta tuntuviin lapsuuden kesälomiin. Päiväkirjassa on paljon selonteokoa koulusta ja oppimisesta, ja kasvavan tytön vuosien mittaan kehittyvää ajattelua on ilo seurata. Lukiessa tajusin, että vaikka kirjoja kyllä kirjoitetaan lapsen näkökulmasta, pääsemme vain harvoin lukemaan kansien välissä lasten itsensä kirjoittamaa tekstiä. Lapset kuitenkin havainnoivat maailmaa vähintään yhtä tarkasti kuin aikuisetkin ja tuntevat aivan yhtä voimakkaasti, ja siksi juuri on niin tärkeää, että Elsa on säästänyt lapsuuden päiväkirjansa, ja että ne on myöhemmin julkaistu.
On myös kiehtovaa nähdä päiväkirjojen kautta välähdyksia Elsan kotikaupungista. Olen armoton kaupunkihistorianörtti, ja myisin varmaan sieluni paholaiselle, jos vain pääsisin kävelylle sadan vuoden takaiseen Helsinkiin. Usein historiaa käsittelevissä teoksissa näkökulma on aikuisten (miesten), mutta Elsan mukana pääsin tutkimaan 1910-luvun Helsinkiä kasvavan tytön silmin. Olen siitä hänelle kiitollinen, itseltäni kun on jäänyt lapsuus tässä kaupungissa kokematta. Ja kiitollinen olen myös sille perheenjäsenelle, joka antoi minulle tämän kirjan lahjaksi, sillä hän tuntee minut hyvin kun arveli, että se saattaisi minua kiinnostaa. Puhisin päiväkirjojen aiheuttamissa nostalgiahöyryissä vielä päiviä sen jälkeen, kun sain kirjan luettua.
Näre ottaa ansiokkaasti esiin tapahtumia naisnäkökulmasta, esimerkiksi vuoden 1917 valtatyhjiön aiheuttamien levottomuuksien vaikutuksia naisiin tulee harvemmin ajatelleeksi. Helsingissä oli tuolloin valloillaan kuriton venäläisarmeija, jonka aiemmin järjestyksessä pitäneet upseerit piileskelivät tai viruivat ruumiina kolera-altaassa. Sotilaskurin puuttuessa levottomat venäläissotilaat ovat olleet uhka kaduilla yksin liikkuneille naisille. Elsa Eklundinkin päiväkirjoista välittyy järjestysvallan puutteen aiheuttama epävarmuus, vaikka hän ei kerrokaan kokeneensa väkivallan uhkaa kaduilla kulkiessaan. Naisille aseen kantaminen on voinut tuoda turvallisuuden tunnetta, ja yhtenä punakaartiin liittymisen motiivina onkin saattanut olla se, että kaartilaisnaiselle kaupunkitila on ollut turvallisempi kuin yksin liikkuneelle työläisnaiselle. Kaartiin liittymisellä on ollut myös emansipatorista merkitystä aikana, jolloin sukupuolten välisessä tasa-arvossa oli otettu vasta ensiaskeleet. Naiset saivat toki myös kärsiä tällaisesta vallan omiin käsiin ottamisesta. He ovat kehdanneet astua perinteisen naiskuvan ulkopuolelle, ja se ärsytti valkoisia siinä määrin, että punaisia naisia demonisoitiin ja terrorisoitiin. Heitä nimitettiin "rysssänmorsiamiksi", ja punaisia naisia teloitettiin kenttätuomioistuinten päätöksillä suhteessa enemmän kuin miehiä. Leireillä heihin kohdistettiin seksuaalista nöyryyttämistä ja ahdistelua.
Erityisen mielenkiintoinen on luku punakaartiin liittyneistä sakilaistytöistä, joita Näre tarkastelee aikansa nuorisokulttuurisena ilmiönä: poikkeustilanteessa sotilaan rooli on tarjonnut mahdollisuuden leikitellä identiteeteillä, pukeutua housuihin ja lippalakkiin tai lyhyisiin hameisiin ja korkokenkiin. Kaartissa sai tilapäisesti valtaa ja näkyvyyttä, ja siihen kuulunut tyttö pystyi ottamaan kaupunkitilan haltuun aivan eri tavalla kuin ennen. Se on mahtanut tuntua siihen asti virallisen yhteiskunnan laitamilla eläneistä nuorista huumaavalta. (Samaa juovuttavaa vapauden, vallan ja uuden identiteetin löytymisen tunnetta muuten kuvattiin mahtavalla tavalla KOM-teatterin Veriruusuissa.)
Elsan päiväkirjat toimivat vaikuttavana kontrastina sakilaistyttöjen kohtaloille. Elsa on kirjoitellut ihastuksestaan ja analysoinut tapahtumia etäältä samalla kun hänen ikäisensä sakilaistytöt ovat kantaneet asetta. Silti heillä voi kuvitella olleen paljon yhteisiä, normaaleita nuorison iloja ja murheita: kuka tykkää kenestäkin, huvituksien kaipuu ja ystävien välinen solidaarisuus. Erona on vain se, että Elsa odottaa tylsistyneenä sodan loppumista, jotta koulu voisi alkaa uudestaan, ja toiset puolestaan eivät näe muuta vaihtoehtoa kuin liittyä punakaartiin. Sakilaistytöt etsivät aseellisesta toiminnasta vapautta ja omaa polkua, Elsa taas lähti lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon ja loi oman uransa akateemisessa maailmassa.
Näre etenee lähteiden ehdoilla ja kertaa paljon sodan tapahtumia yleisesti. Paikoin naiset, lapset ja nuoret jää näkökulmana tekstissä hieman heitteille. Pitkiä jaksoja käytetään sotatapahtumien taustoittamiseen ja senaattorien liikkeiden seuraamiseen, ja välillä palataan valottamaan näitä naisten tai lasten kertomana. Historiateoksessa on tietenkin välttämätöntä esitellä tapahtumien kulkua jonkin verran, mutta mielestäni fokus pääsi välillä karkaamaan liiaksikin. Lainaukset ovat pitkiä ja Näre antaa aineiston puhua puolestaan. Kirjailijan oma ääni vetäytyy usein tutkijanomaisesti taka-alalle, ja käy välillä yhdistämässä lankoja ja kannattelemassa teemaa.
Elsakin kirjoittaa punavangeista päiväkirjaansa. Hänen tuttavapiiristään ei kukaan liene ollut punaisia, sillä suhtautuminen heihin jää etäiseksi säälimiseksi. Elsalla ei varmastikaan ole ollut tuolloin vielä tietoa Viaporin vankileirin epäinhimillisistä olosuhteista, ne pahenivat pikkuhiljaa kesän mittaan vankien kunnon heiketessä ja tautien levitessä.
"Sunnuntai 5.5.1918 Helsinki
Olen tässä harmitellut sitä, että en kirjoittanut enempää punaisten vallan aikana ja sitä tarkemmin kuvannut, sillä lieneepä tuo aika ainoanlaatuinen koko maamme historiassa. Sillä saamme kai nyt olla varmoja siitä, ettei tällaista vallankaappausta ainakaan meidän ijällämme enää tapahdu. [---] Nyt olemme siis jo lähes kuukauden eläneet "valkoisessa" Helsingissä. Olen etapissa joka päivä. Ensin hellytti esim. vankien näkeminen mieltäni, mutta siihenkin tottuu. Ja eiväthän ne kauhunkertomukset, joita maaseudulta sanomalehtiin saapuu, juuri ole omiaan lisäämään mieltä heille suosiolliseksi tekemään. - Toiselta puolen on taas vahinko, että kymmenet tuhannet Suomen työtätekevät miehet nyt menetetään. Vaikkei tuomiosta vielä ole tietoa, niin lienee kuitenkin varma, etteivät he pitkään aikaan taas entisenlaista elämäänsä pääse elämään."
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin, s. 106
Isoisoisäni kohtalon selvittyä Elsa Eklundin kevään 1918 päiväkirjamerkinnät ja Sari Näreen kirjassaan kuvaamat tapahtumat tulivatkin yllättäen paljon lähemmäs itseäni. En tietenkään koskaan tuntenut mummoni isää, mutta hän on sukupolvien ketjussa edelleen minua lähellä siinä mielessä, että hänen kokemuksensa tuolta keväältä eivät ole voineet olla vaikuttamatta häneen persoonana, ja tuo persoona on se, jonka mummoni on isänään tuntenut.
Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920. WSOY, 2012. 347 sivua.
Mitä sitten? Lapsuuden kokemukset ovat samanlaisia, vaikka välissä kuluisi sata vuotta. Vahva todiste siitä, että päiväkirjan pitäminen kannattaa.
Hankintatapa: saatu lahjaksi
Sijoitin kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Se menee myös Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, sillä se on majaillut kirjahyllyssäni lukematta jo liki kuusi (6) vuotta!
Sari Näre: Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Tammi, 2018. 391 sivua.
Mitä sitten? Sisällissodalla on monet kasvot, ja niiden vähemmän tunnettujen esiin tuominen auttaa ymmärtämään entistä paremmin, että tätä emme halua enää koskaan kokea.
Hankintatapa: lainattu kirjastosta
Kansallisarkistosta löytyy runsaasti sisällissodan arkistoja, mm. Valtiorikosoikeuksien ja vankileirien arkistoja. Valtiorikosoikeudessa syytettyjen kuulustelupöytäkirjat on pääosin digitoitu, joten niitä pääsee selaamaan myös sähköisesti. Alkuun pääsemistä helpottaa Kansallisarkiston Arkistojen portti.
P.S. Pääsin kurkistamaan ennakkoon Oodiin. Siitä tulee u p e a !
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin
Katarina Eskola on koonnut äitinsä Elsa Eklundin (s. 1901, myöhemmin Enäjärvi ja Enäjärvi-Haavio, ensimmäinen nainen, joka väitteli Suomessa tohtoriksi kansantieteestä) lapsuuden päiväkirjat yksiin kansiin nimellä Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920. Elsa Eklund kasvoi kauppiasperheessä, joka asui ajalle vähän epätyypillisesti Pitkänsillan pohjoispuolella, ensin Neljännella linjalla, ja sitten Toisella linjalla. Elsa kävi koulua Kirkkokadulla Kruununhaassa Uudessa suomalaisessa yhteiskoulussa. Hänen elämänpiiriinsä kuuluivat siis Pitkänsillan molemmat puolet. Lisäksi kesäisin perhe lomaili Oulunkylän huvilalla ja Vihdissä Elsan vanhempien kotimaisemissa.Isoisoisäni on syntynyt sata vuotta ennen minua. Hän on siis vuonna 1918 ollut ikäiseni, 28-vuotias. Hän oli kotoisin pohjoissavolaisesta maalaispitäjästä, mutta asui tuohon aikaan Helsingissä ja oli Kone & Sillalla töissä tehtaan sekatyömiehenä. Hänen kotiosoitteensa Viidennellä linjalla oli kolmen korttelin päässä 16-vuotiaan Elsa Eklundin kotoa, joka asui siihen aikaan Toisella linjalla.
Elsan päiväkirjoista välittyy kasvavan tytön elämä niin aitona ja tunnistettavana, että lukiessa oli pakko tuon tuosta huokaista ja hymyillä: juuri tuollaistahan se oli! Epävarmuus omasta itsestä ja paikasta maailmassa, ihastukset, pettymykset, haaveet, pelko siitä että joku löytää päiväkirjan: kaikki tuo on ollut Elsalle niin kovin liikuttavan samankaltaista kuin oman päiväkirjani sivuilla melkein sata vuotta myöhemmin.
"Keskiviikko 6.3.1918
Kirjoitettu erilliselle arkille
Me tutustuisimme toisiimme
Me tutustuisimme toisiimme. Hän tulisi minua saattamaan kotiin, joka ilta luistelisimme yhdessä, näkisimme vain toisemme ja muu maailma unholaan jäisi. Sitten yhdessä hiljaa kotia vaeltaisimme, ovella puhelisimme, ja toistemme lemmestä hehkuviin silmiin katselisimme: lupaisimme taas seuraavana iltana määräpaikassa tavata ja taas kiitäisi kaksi onnellista ihmislasta pitkin jään kirkasta pintaa. Eikä painaisi meitä sekään, että luistinrata lopetettaisiin, jää sulaisi ja kevät tulisi. Silloin me yhdessä keväästä nauttisimme sillä rinnassamme olisi kevät, toivon ja riemun aika. Ja jos maalle menisin ja erota meidän täytyisi, niin erossa emme olisikaan, vaan kirjeetpä tervehdyksiä toisivat, tunteistamme kertoisivat, ja ajatuksissamme iltaisin toistemme luona olisimme. Ja kun kesä lopussa olisi, niin toisemme riemuiten jälleen kohtaisimme, syliimme sulkisimme, suloinen, pyörryttävä onni sydämemme täyttäisi ja pakahduttaa olisi."
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin, s. 97
Elsan päiväkirjat ovat kuitenkin paljon muutakin kuin ihastumisen kourissa riutumista ja haaveilua. Hän on sisällyttänyt päiväkirjoihinsa hauskoja piirustuksia, luontohavaintoja ja kertomuksia ystävien kanssa tehdyistä retkistä ja seikkailuista. Saamme tietää esimerkiksi sen, että kesä 1914 on ollut viime kesän tapaan poikkeuksellisen kuuma: 9. heinäkuuta on ollut 38 astetta lämmintä! Kesien kuvaus Oulunkylän huvilalla ja maalla Vihdissä vie ajatukset omiin, raukeisiin ja loputtomalta tuntuviin lapsuuden kesälomiin. Päiväkirjassa on paljon selonteokoa koulusta ja oppimisesta, ja kasvavan tytön vuosien mittaan kehittyvää ajattelua on ilo seurata. Lukiessa tajusin, että vaikka kirjoja kyllä kirjoitetaan lapsen näkökulmasta, pääsemme vain harvoin lukemaan kansien välissä lasten itsensä kirjoittamaa tekstiä. Lapset kuitenkin havainnoivat maailmaa vähintään yhtä tarkasti kuin aikuisetkin ja tuntevat aivan yhtä voimakkaasti, ja siksi juuri on niin tärkeää, että Elsa on säästänyt lapsuuden päiväkirjansa, ja että ne on myöhemmin julkaistu.
 |
| Elsan päiväkirjoihin on tallentunut myös Suomen itsenäistymisen aika |
On myös kiehtovaa nähdä päiväkirjojen kautta välähdyksia Elsan kotikaupungista. Olen armoton kaupunkihistorianörtti, ja myisin varmaan sieluni paholaiselle, jos vain pääsisin kävelylle sadan vuoden takaiseen Helsinkiin. Usein historiaa käsittelevissä teoksissa näkökulma on aikuisten (miesten), mutta Elsan mukana pääsin tutkimaan 1910-luvun Helsinkiä kasvavan tytön silmin. Olen siitä hänelle kiitollinen, itseltäni kun on jäänyt lapsuus tässä kaupungissa kokematta. Ja kiitollinen olen myös sille perheenjäsenelle, joka antoi minulle tämän kirjan lahjaksi, sillä hän tuntee minut hyvin kun arveli, että se saattaisi minua kiinnostaa. Puhisin päiväkirjojen aiheuttamissa nostalgiahöyryissä vielä päiviä sen jälkeen, kun sain kirjan luettua.
Helsinki veressä
On kuitenkin tärkeää muistaa, että Elsan elämä on ollut tuohon aikaan varsin etuoikeutettua ja turvattua, ja hänen Helsinkinsä on eronnut monien muiden Pitkänsillan pohjoispuolen tyttöjen elämästä kuin yö päivästä. Tästä hyvän muistutuksen saa Sari Näreen kirjasta Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Näre kuvaa siinä sisällisodan tapahtumia Helsingissä näiden sotakuvauksessa usein sivullisiksi jäävien ihmisryhmien kautta. Näre on koonnut kirjaansa aineistoa päiväkirjoista ja muistelmista. Niiden avulla hän valottaa kevään 1918 tapahtumia jakolinjojen molemmin puolin, ja niiden väliltäkin, ei kenenkään maalta. Ääneen pääsevät yhtä lailla punaisten veritöitä kauhistelevat porvarisnaiset kuin vankileirillä viruneet työläisnaisetkin. Tarinaansa kertovat myös lapset, joille sotakevät on ollut toisaalta loputtoman tylsä ja toisaalta täynnä jännittäviä ja pelottavia tapahtumia. Näre suuntaa katseensa myös heihin, joilta ei kirjallista tai suullista perintöä ole jäänyt: nuorisojengeihin ja aikansa huligaaneihin. Mukana on tietenkin myös Elsa Eklund, joka kuvaa tapahtumia omasta näkökulmastaan kauppiasperheen tyttärenä, porvarillisesta kuplasta käsin, mutta kuitenkin yllättävän kypsää ymmärtämystä vastapuolen motiiveille osoittaen. |
| Kirjan kannessa marssitetaan punavankeja Rautatientorilla |
Erityisen mielenkiintoinen on luku punakaartiin liittyneistä sakilaistytöistä, joita Näre tarkastelee aikansa nuorisokulttuurisena ilmiönä: poikkeustilanteessa sotilaan rooli on tarjonnut mahdollisuuden leikitellä identiteeteillä, pukeutua housuihin ja lippalakkiin tai lyhyisiin hameisiin ja korkokenkiin. Kaartissa sai tilapäisesti valtaa ja näkyvyyttä, ja siihen kuulunut tyttö pystyi ottamaan kaupunkitilan haltuun aivan eri tavalla kuin ennen. Se on mahtanut tuntua siihen asti virallisen yhteiskunnan laitamilla eläneistä nuorista huumaavalta. (Samaa juovuttavaa vapauden, vallan ja uuden identiteetin löytymisen tunnetta muuten kuvattiin mahtavalla tavalla KOM-teatterin Veriruusuissa.)
Elsan päiväkirjat toimivat vaikuttavana kontrastina sakilaistyttöjen kohtaloille. Elsa on kirjoitellut ihastuksestaan ja analysoinut tapahtumia etäältä samalla kun hänen ikäisensä sakilaistytöt ovat kantaneet asetta. Silti heillä voi kuvitella olleen paljon yhteisiä, normaaleita nuorison iloja ja murheita: kuka tykkää kenestäkin, huvituksien kaipuu ja ystävien välinen solidaarisuus. Erona on vain se, että Elsa odottaa tylsistyneenä sodan loppumista, jotta koulu voisi alkaa uudestaan, ja toiset puolestaan eivät näe muuta vaihtoehtoa kuin liittyä punakaartiin. Sakilaistytöt etsivät aseellisesta toiminnasta vapautta ja omaa polkua, Elsa taas lähti lukion jälkeen opiskelemaan yliopistoon ja loi oman uransa akateemisessa maailmassa.
Näre etenee lähteiden ehdoilla ja kertaa paljon sodan tapahtumia yleisesti. Paikoin naiset, lapset ja nuoret jää näkökulmana tekstissä hieman heitteille. Pitkiä jaksoja käytetään sotatapahtumien taustoittamiseen ja senaattorien liikkeiden seuraamiseen, ja välillä palataan valottamaan näitä naisten tai lasten kertomana. Historiateoksessa on tietenkin välttämätöntä esitellä tapahtumien kulkua jonkin verran, mutta mielestäni fokus pääsi välillä karkaamaan liiaksikin. Lainaukset ovat pitkiä ja Näre antaa aineiston puhua puolestaan. Kirjailijan oma ääni vetäytyy usein tutkijanomaisesti taka-alalle, ja käy välillä yhdistämässä lankoja ja kannattelemassa teemaa.
Isoisoisältäni loppuivat työt helmikuun alussa, kun tehdas sulki ovensa vallankaappauksen jälkeen. Vaihtoehtoja hengenpitimiksi ei Helsingissä juuri ollut, ja lopulta oli liityttävä maaliskuun puolessavälissä punakaartiin: sieltä sai ruokaa ja päivärahankin, 15 markkaa päivässä. Kuulustelupöytäkirjojen perusteella isoisoisä ei ole osallistunut taisteluihin, mutta on suorittanut Säätytalolla ja Suomen Pankilla vartiointitehtäviä, ja kiväärikin hänellä on ollut. Vielä 11. huhtikuuta hän pääsi vartiosta kotiin Pitkänsillan yli, mutta 12. päivä siltaa ei ole enää ampumisen takia voinut ylittää, ja niin hän joutui jäämään Säätytalolle yöksi. Hän on antautunut punakaartin tukikohdasta Säätytalolta 13. huhtikuuta, ja saksalaiset ovat vieneet hänet muiden vankien mukana Kauppatorille. Sieltä hänet on laivattu seuraavana päivänä Viaporiin vankileirille.
Elsakin kirjoittaa punavangeista päiväkirjaansa. Hänen tuttavapiiristään ei kukaan liene ollut punaisia, sillä suhtautuminen heihin jää etäiseksi säälimiseksi. Elsalla ei varmastikaan ole ollut tuolloin vielä tietoa Viaporin vankileirin epäinhimillisistä olosuhteista, ne pahenivat pikkuhiljaa kesän mittaan vankien kunnon heiketessä ja tautien levitessä.
"Sunnuntai 5.5.1918 Helsinki
Olen tässä harmitellut sitä, että en kirjoittanut enempää punaisten vallan aikana ja sitä tarkemmin kuvannut, sillä lieneepä tuo aika ainoanlaatuinen koko maamme historiassa. Sillä saamme kai nyt olla varmoja siitä, ettei tällaista vallankaappausta ainakaan meidän ijällämme enää tapahdu. [---] Nyt olemme siis jo lähes kuukauden eläneet "valkoisessa" Helsingissä. Olen etapissa joka päivä. Ensin hellytti esim. vankien näkeminen mieltäni, mutta siihenkin tottuu. Ja eiväthän ne kauhunkertomukset, joita maaseudulta sanomalehtiin saapuu, juuri ole omiaan lisäämään mieltä heille suosiolliseksi tekemään. - Toiselta puolen on taas vahinko, että kymmenet tuhannet Suomen työtätekevät miehet nyt menetetään. Vaikkei tuomiosta vielä ole tietoa, niin lienee kuitenkin varma, etteivät he pitkään aikaan taas entisenlaista elämäänsä pääse elämään."
Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin, s. 106
Kuulustelupöytäkirjoista ei selviä, millaista isoisoisän elämä vankileirillä Viaporin VI-osastolla on ollut, mutta Suomenlinnan leiriä kuvataan Sari Näreen kirjassa sen verran tarkasti, että mielikuvitusta ei juuri tarvitse käyttää. Ainoat suvussa säilyneet tiedot tuolta ajalta ovat se, että perunankuoria siellä syötiin, ja isoisoisän sisko, mummoni täti, sai jollain ilveellä kuljetettua tai lähetettyä leipää leirille, ruokalähetysten kieltämisestä huolimatta. Se, miten tuo on tapahtunut, on nyt unohtunut. Isoisoisä ei koskaan palattuaan leirimuistoistaan puhunut.
Isoisoisäni kohtalon selvittyä Elsa Eklundin kevään 1918 päiväkirjamerkinnät ja Sari Näreen kirjassaan kuvaamat tapahtumat tulivatkin yllättäen paljon lähemmäs itseäni. En tietenkään koskaan tuntenut mummoni isää, mutta hän on sukupolvien ketjussa edelleen minua lähellä siinä mielessä, että hänen kokemuksensa tuolta keväältä eivät ole voineet olla vaikuttamatta häneen persoonana, ja tuo persoona on se, jonka mummoni on isänään tuntenut.
Isoisoisän lokakuussa saama tuomio avunannosta valtiopetokseen oli kolme vuotta kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menettäminen viideksi vuodeksi vankeusrangaistuksen jälkeen. Tuomio on annettu ehdollisena, ja isoisoisä on jo loppusyksyllä 1918 kotipuolessaan Pohjois-Savossa mennyt naimisiin mummoni äidin kanssa. Perheen esikoinen syntyi seuraavana kesänä. Elämä jatkui.
Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytönpäiväkirjat 1913-1920. WSOY, 2012. 347 sivua.
Mitä sitten? Lapsuuden kokemukset ovat samanlaisia, vaikka välissä kuluisi sata vuotta. Vahva todiste siitä, että päiväkirjan pitäminen kannattaa.
Hankintatapa: saatu lahjaksi
Sijoitin kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan. Se menee myös Sivumennen-podcastin Hyllynlämmittäjä-haasteeseen, sillä se on majaillut kirjahyllyssäni lukematta jo liki kuusi (6) vuotta!
Sari Näre: Helsinki veressä. Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa. Tammi, 2018. 391 sivua.
Mitä sitten? Sisällissodalla on monet kasvot, ja niiden vähemmän tunnettujen esiin tuominen auttaa ymmärtämään entistä paremmin, että tätä emme halua enää koskaan kokea.
Hankintatapa: lainattu kirjastosta
Kansallisarkistosta löytyy runsaasti sisällissodan arkistoja, mm. Valtiorikosoikeuksien ja vankileirien arkistoja. Valtiorikosoikeudessa syytettyjen kuulustelupöytäkirjat on pääosin digitoitu, joten niitä pääsee selaamaan myös sähköisesti. Alkuun pääsemistä helpottaa Kansallisarkiston Arkistojen portti.
P.S. Pääsin kurkistamaan ennakkoon Oodiin. Siitä tulee u p e a !
Kommentit
Lähetä kommentti