Jumalan vihan ruoska, ja toinenkin ikkuna menneeseen
FUGIT IRREPARABILE TEMPUS.
Aika pakenee peruuttamatta. Vergiliuksen Georgicasta irroitettu lentävä lause on vaikuttava ja kohtalokkaan kuuloinen. Aika kuluu, emmekä voi sille mitään. Eikä aika entinen koskaan enää palaa. (Toki kontekstissaan Vergilius tarkoitti tällä sitä, että aika kuluu, hopi hopi, kiire palata horisemaan lampaiden kasvatuksesta). Ehkä juuri tästä syystä historia kiinnostaa minua niin paljon. Kyseessä on siis jonkinlainen kaipuu sellaiseen, jota ei voi enää tavoittaa, ainoastaan maalailla kuvitelmia käytettävissä olevan säilyneen materiaalin pohjalta. Sen takia valitsen usein luettavaksi erilaisia historiasta kertovia teoksia, sekä tietokirjoja että historiallisia romaaneja. Nämä täydentävät toisiaan sikäli, että historiankirjoitus perustuu usein lähteisiin, joista harvoin käy ilmi, mitä yksilöt ovat nähneet, kokeneet ja tunteneet: arkistoihin, oikeudenkäyntiasiakirjoihin, sanomalehtiin. Historiallinen fiktio paikkaa tätä aukkoa, koska sillä on lupa kuvitella, millainen on ollut se yksityinen kokemus, joka arkistolähteistä puuttuu. Viime viikkoina olen lukenut kaksi teosta, jotka demonstroivat tätä historiaa käsittelevien kirjojen dualismia aika hyvin.
Alkuun on kuvailtava Lappalaista kirjoittajana heille, jotka eivät vielä ole hänen teksteihinsä tutustuneet. Teksti on kristallinkirkasta ja täsmällistä. Mikään sana tai virke ei ole turha, vaan lukeminen etenee virtaviivaisesti kuin taimen tunturipurossa. Samalla Lappalainen kuitenkin onnistuu maalaamaan kuvan yli kolmensadan vuoden takaisista tapahtumista niin selkeästi, että tuntuu kuin seisoisin itse kartanonvouti Jacob Saringiuksen kanssa talon pihamaalla todistamassa katovuosien aiheuttamaa apokalyptista murhenäytelmää. Näin, kuulkaas, kirjoitetaan tietokirjallisuutta.
Lappalainen avaa alkuun johdonmukaisesti ne seikat, jotka yhdessä aiheuttivat nälänhädän ja voimistivat sitä: pienen jääkauden kylmät kesät, haluttomuus ja kyvyttömyys uudistaa tehotonta maanviljelyä , kruunun reformit jotka hankaloittivat aatelisomisteisten tilojen viljelyä, merkantilistinen politiikka joka ei sallinut kellekään sivuelinkeinoja, sekä Ruotsin liitoksissaan natiseva suurvaltakoneisto, jonka kriisivalmius oli nollassa. Ja kun kaikki sitten lähti menemään yhtä aikaa pieleen, jälki oli tuhoisaa. Ensin oli sateinen vuosi 1695, jolloin vilja ei ehtinyt kypsyä ennen kuin halla sen vei. Ja seuraavana vuonna oli kesä, jota ei koskaan tullut. Tiedonkulku valtakunnassa eteni samaa vauhtia kuin ratsulähetti tai purjelaiva, eli verkkaan. Kun tieto uhkaavasta nälänhädästä tuli perille, oli usein jo liian myöhäistä reagoida. Eivätkä apuviljaa kuljettaneet laivat päässeet perille Suomen satamiin, jotka olivat pitkälle kevääseen jäiden saartamia.
Lähes kolmannes suomalaisista menehtyi nälkään ja tauteihin vuosina 1695-1697.
Lähteenä Lappalainen käyttää Suomen maaherrojen ja Tanskan Tukholman lähettilään kirjeenvaihtoa. Tavallisen kansan näkökulmaan päästään käsiksi lähinnä oikeusistuimien tuomiokirjojen kautta. Näistä Lappalainen nostaa esiin aikalaiskuvauksia tapahtumista, ja samalla kuljettaa taustalla laajempaa historiallista kontekstia. Hän onnistuukin täydellisesti siinä, missä moni muu historiasta kirjoittava ei: tuomaan näkyviksi poliittisten ja maantieteellisten kehityskulkujen vaikutuksen yksilön elämään - ja tässä tapauksessa kuolemaan.
Kauhistuttavasta, totaalisesta tuhosta lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta: mitä omat esivanhempani ovat tuohon aikaan tehneet? Miten he ovat selvinneet, kun lähes kolmannes kansasta on menehtynyt? Arkistolähteet, ylimysten kirjeenvaihto ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat kirkonkirjojen lisäksi ainoita kattavasti säilyneitä lähteitä tuolta ajalta, joissa sanallisesti kuvaillaan sitä, millaista selviytymiskamppailua useimpien elämä noina aikoina oli. Kuten Lappalainen itsekin toteaa, tavallisen ihmisen tunnot ja koettelemukset ovat unohtuneet historian syövereihin, eikä niitä pystytä enää millään menetelmällä tavoittamaan. Se tuntuu jotenkin vahvistavan tragediaa entisestään: nälänhätä koetteli pahiten niitä, joilla ei ollut edes mahdollisuuksia dokumentoida tapahtumia omasta näkökulmastaan siten, että se olisi voinut säilyä meidän aikaamme asti. Lukija pystyy kuitenkin Lappalaisen antamin eväin kuvittelemaan, miltä on saattanut tuntua vaikkapa vähäisemmän maatalon nuoresta pojasta, joka on ainoana talosta jäänyt henkiin. Rengit ja piiat ovat lähteneet kerjuulle ajat sitten, kotieläimet syöty kissoja myöten, isä, äiti ja sisarukset kuolleet nälän heikentämänä tauteihin ja lojuvat nyt hautaamatta pihamaalla. Ja sitten ilmestyy kruununvouti kyselemään saatavia edellisvuonna lainatusta siemenviljasta ja verorästeistä.
Ilmasto muuttuu taas. Pienellä jääkaudella Euroopassa oli asteen kylmempää kuin nykyisin. Yksi celsiusaste erotti jatkuvien katovuosien ajan riittävien satovuosien ajasta. Nyt maapallon lämpeneminen katsotaan realistisesti voitavan rajata noin kahteen asteeseen. Meidän leveyspiirillämme se tarkoittaisi neljää astetta. 1690-luvun kahdesta perättäisestä katovuodesta lukiessa viime- ja tämä kesä nousivat mieleen ikävän useasti. Nykyään meillä on onneksi keinot ja teknologia, joilla ruokaturva on taattu vaikka satovuodet jäisivätkin laihoiksi. Kaikkialla maapallolla ei kuitenkaan ole samoja resursseja kuin meillä. Nälänhätä on edelleen liian yleinen vieras alueilla, jotka kärsivät heikosta ruokaturvasta, ja jotka vielä useimmiten ovat konfliktien runtelemia. Ilmaston muuttuessa on todennäköistä, että nälkä tulee kylään entistä useammin, entistä useammalle. Lappalainen on löytänyt vaikuttavia aikalaiskuvauksia kerjäläisten massoista, jotka epätoivoisina ovat hylänneet ruoasta tyhjentyneet asuinsijansa ja kolkuttelevat kaupunkien viljamakasiinien portteja. Toivon todella, että jollain keinolla saman toistuminen globaalissa mittakaavassa onnistutaan välttämään. (Joko maailmantuska painaa? Esimerkiksi Punaisen ristin Nälkäpäiväkeräys on keino auttaa nyt heti.) Ruumisröykkiöiden ja tyhjien kylien sijaan kylmäävintä tässä kirjassa olikin se, että vielä 1600-luvulla uskottiin, että nälänhätä oli ennen kaikkea jumalan lähettämä rangaistus, jonka ihmiset olivat jostain syystä ansainneet. Sallimususko oli niin vahvaa, että usein toistuvat katovuodetkaan eivät pitkään aikaan johtaneet edes yrityksiin kohentaa maatalouden satovarmuutta tai tuottavuutta, koska sillä ei uskottu olevan mitään merkitystä; ihmisen ei yksinkertaisesti uskottu voivan vaikuttaa kohtaloonsa mitenkään. Ilmastonmuutoksen kanssa meillä ei ole varaa samanlaiseen ajatteluun. Sen ei voida katsoa olevan vääjäämätön kehityskulku, jolle ei ole tehtävissä mitään. Jos antaudumme tällaisen passiivisuuden varaan, olemmeko lopulta yhtään viisaampia kuin 1600-luvun lopulla eläneet esivanhempamme?
Taas kävi köpelösti, sillä Mirkka Lappalaisen muut kirjat päätyivät lukulistalleni oikopäätä. Hän on kirjoittanut Kustaa II Aadolfin lisäksi ainakin 1500-luvun sisällissodasta Ruotsissa ja Suomessa, ja vielä tänä vuonna ilmestyy kirja 1600-luvun noitavainoista Ruotsissa ja Suomessa. Pohjoisen noidat taitaakin tulla luettavaksi piakkoin, koska sain juuri tarkastella noitavainoja kissojen näkökulmasta. Olkoon seuraava näkökulma sitten Ruotsin.
Sijoitin tämän kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 24. "Surullinen kirja".
Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, 2012. 262 sivua.
Mitä sitten? No Lappalainen on ihan timanttinen kirjoittaja, ja tämä on niitä historiateoksia, jotka sanoittavat muuten ehkä vähän etäiseksi jäänyttä Ruotsin vallan aikaa todella päräyttävästi.
Hankintatapa: Kirjasto
Matt Haigin romaani How to stop time (suomeksi Kuinka aika pysäytetään, Aula & Co, 2018) kuulosti kuvauksensa perusteella kaltaiseni historiafriikin unelmakirjalta. Se kertoo Tom Hazardista, joka on syntynyt 1500-luvun lopulla - ja elää edelleen yhtä hyvävoimaisena kuin kuka tahansa nelikymppinen. Hän ikääntyy äärimmäisen hitaasti, mikä tarkoittaa sitä, että hän on elänyt Shakespearen ajan Lontoossa, ollut mukana kapteeni Cookin löytöretkillä, ja nähnyt 1920-luvun Pariisissa. "Mikä tilaisuus! Mitkä mahdollisuudet! Mitä kaikkea tämä kaveri onkaan todistanut! Tästähän selviää kaikki se, mikä historiankirjoista ei: miltä ajan kulku oikeasti tuntuu!" Näin mietin mielessäni, kun luin Hesarin arvostelun kirjasta ja kiiruhdin varaamaan sitä kirjastosta. Ja jo tästä käy selväksi, millaista elämää Tom Hazard on pakotettu elämään vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen: hän piileksii vaihtuvan identiteetin turvin, ja joutuu muuttumaan ja muuttamaan aina viimeistään kahdeksan vuoden jälkeen. Muuten naapurit ja tuttavat alkaisivat ihmetellä, miksei tämä näytä vanhenevan lainkaan. Ja pian seuraisivat kaltaisteni ihmisten esittämät tungettelevat kysymykset ja tiedonjanoisten tutkijoiden suorittamat ihmiskokeet.
Piileskelystä seuraa siis väistämättä riipaiseva, musertava yksinäisyys. Vaikka uskaltaisikin paljastaa salaisuutensa jollekin, mitä hyötyä siitä olisi, kun toinen eläisi korkeintaan vuosikymmeniä? Tomilla on kuitenkin joku, jonka kanssa hän voisi jakaa lukemattomat elinvuotensa: tytär Marion, joka on perinyt häneltä hitaan ikääntymisen geenit. Ongelmana on, että Tom on joutunut eroon Marionista 1600-luvulla, eikä ole tavoittanut tätä sen koommin. Hän on kokenut myös muita tuskallisia menetyksiä, ja tästä kaikesta johtuen Tom on kertojana aika masentavaa seuraa. Hänellä ei vaikuta menevän tunnepuolella kovin hyvin, hän on jatkuvasti masentunut ja alakuloinen, eikä tunnu uskovan, että ihmiskunta voisi edes oppia mitään niistä kaikista virheistä, joita hän on ollut todistamassa.
Kirjassa liikutaan useilla aikatasoilla, mikä on tietenkin erittäin kutkuttavaa. Tom kertaa nykyhetken tapahtumien lomassa takaumien kautta tähänastisia elämänvaiheitaan. Shakespearen Lontoo tuntuu olevan aivan yhtä lähellä kuin 2010-luvunkin. Aikakaudet on kuvattu elävästi, tosin välillä vähän liiankin selittävään sävyyn. Tom kuvailee esimerkiksi, kuinka vapaudenpatsas New Yorkissa kimalteli pronssisena pystyttämisensä jälkeen, koska meidänhän on mahdotonta kuvitella sen joskus olleen jonkun muun värinen kuin hapettuneen vihertävä. Monessa kohtaa Tom alleviivaa, kuinka TO-DEL-LA vanha hän on. Tämä on paikoin ärsyttävää. Tuntuu, että Haig ei luota Tomin kertojanäänen välittävän meille hänen ikäänsä tarpeeksi hyvin, minkä vuoksi sitä pitää koko ajan alleviivata milloin milläkin historiallisella anekdootilla ja namedroppailulla. Ja sen vuoksi Tom ei oikeastaan tunnukaan kovin uskottavalta neljäsataavuotiaalta. Hän on alleviivatun kyyninen, mutta samalla suhtautuu moniin asioihin erittäin naiivisti. Yli neljä sataa vuotta maailmassa, ja tähän asti on päästy henkisessä kehityksessä? Toisaalta sellaista satojen vuosien yksinäisyys kai teettää. Jos ei uskalla koskaan avata itseään toisille, voi tuskin itsekään kasvaa ihmisenä. Sitä paitsi voisi olla aika tylsää lukea täydellisen älykkäästä hahmosta, ja vielä vaikeampi sellaista on varmasti kirjoittaa. Tomin keskeneräisyys tarjoaa hänelle tietenkin myös mahdollisuuden kasvaa romaanin aikana.
Haigin kieli ei ole erityisen kaunista, mutta se tekee tehtävänsä ja välittää meille Tomin tarinan suoraviivaisesti. Se vaikuttaa oikeastaan paikoin enemmän elokuvakäsikirjoitukselta kuin romaanilta. Elokuva muuten on ilmeisesti tekeillä! Pääroolissa Benedict Cumberbatch!
Tuntuu, että odotin kirjalta liikoja. Ehkä mahdottomia. Odotin, että Tom Hazard olisi vastannut kaikkiin niihin kysymyksiin, joihin sellaisetkin kirjat kuin Jumalan vihan ruoska jättävät vastaamatta: millaista oli elämä ennen vanhaan? Miltä tuntuu, kun tutut paikat muuttuvat aikojen saatossa tunnistamattomiksi? Kehittyykö kulttuurimme todella nyt nopeammin kuin koskaan ennen, vai onko se vain pöhinäpetterien luoma savuverho? Olivatko jugendtalot joskus aikalaisten mielestä yhtä rumia kuin meidän mielestämme betonielementit nyt ovat? Mitä ajan kuluminen merkitsee? Ja kyllä hän tavallaan vastaakin, osaan, osittain. Mutta sen sijaan, että kirjassa pengottaisiin aikakausien ullakoita pintaa syvemmältä, niistä pyyhkäistään vain pölyt päältä. Tomin ikä ja kuluneet vuosisadat palvelevat kirjassa lopulta aika puhtaasti juonta. Eikä siinä ole mitään väärää. Juoni on kiinnostava ja pitää otteessaan alusta loppuun asti. Historian syväsukelluksen sijaan tämä kirja tarjoileekin alkupalapöydän vähän kaikkea viihdyttävässä paketissa. Voi olla, että How to stop time lukeutuu niihin kirjoihin, jotka toimivat itselleni paremmin elokuvana kuin kirjana.
Sijoitin tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Shakespeare ainakin oli mitä suurimmassa määrin aikansa populaarikulttuuria! Modernimpiakin viittauksia siitä toki löytyy.
Matt Haig: How to Stop Time. Canongate, 2017. 325 sivua.
Mitä sitten? Tämä kirja kertoo elämän ainutkertaisuudesta ja merkityksellisyydestä. Ja niistä kertovia kirjoja ei koskaan voi olla liikaa.
Hankintatapa: Kirjasto
Aika pakenee peruuttamatta. Vergiliuksen Georgicasta irroitettu lentävä lause on vaikuttava ja kohtalokkaan kuuloinen. Aika kuluu, emmekä voi sille mitään. Eikä aika entinen koskaan enää palaa. (Toki kontekstissaan Vergilius tarkoitti tällä sitä, että aika kuluu, hopi hopi, kiire palata horisemaan lampaiden kasvatuksesta). Ehkä juuri tästä syystä historia kiinnostaa minua niin paljon. Kyseessä on siis jonkinlainen kaipuu sellaiseen, jota ei voi enää tavoittaa, ainoastaan maalailla kuvitelmia käytettävissä olevan säilyneen materiaalin pohjalta. Sen takia valitsen usein luettavaksi erilaisia historiasta kertovia teoksia, sekä tietokirjoja että historiallisia romaaneja. Nämä täydentävät toisiaan sikäli, että historiankirjoitus perustuu usein lähteisiin, joista harvoin käy ilmi, mitä yksilöt ovat nähneet, kokeneet ja tunteneet: arkistoihin, oikeudenkäyntiasiakirjoihin, sanomalehtiin. Historiallinen fiktio paikkaa tätä aukkoa, koska sillä on lupa kuvitella, millainen on ollut se yksityinen kokemus, joka arkistolähteistä puuttuu. Viime viikkoina olen lukenut kaksi teosta, jotka demonstroivat tätä historiaa käsittelevien kirjojen dualismia aika hyvin.
Jumalan vihan ruoska
Poimin kirjastosta nostohyllyltä mukaani Mirkka Lappalaisen teoksen Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Kirja on nimetty pysäyttävän tehokkaasti, koska tuskin se olisi pelkällä alaotsikollaan huomiotani kiinnittänyt, olinhan vain (köhöm) ohikulkumatkalla takaseinän hyllylle poimimaan erästä aivan toista kirjaa. No, en ollut Mirkka Lappalaiselta mitään aiemmin lukenut, mutta tiesin hänen voittaneen Tieto-Finlandian vuonna 2014 Kustaa II Aadolfista kertoneella kirjallaan. Luotin siis siihen, että näidenkin kansien välistä löytyisi laatua. Laatua löytyikin, ja samalla aivan selkäpiitä karmivaa tekstiä uuden ajan alun järkyttävistä nälkävuosista Suomessa.
Alkuun on kuvailtava Lappalaista kirjoittajana heille, jotka eivät vielä ole hänen teksteihinsä tutustuneet. Teksti on kristallinkirkasta ja täsmällistä. Mikään sana tai virke ei ole turha, vaan lukeminen etenee virtaviivaisesti kuin taimen tunturipurossa. Samalla Lappalainen kuitenkin onnistuu maalaamaan kuvan yli kolmensadan vuoden takaisista tapahtumista niin selkeästi, että tuntuu kuin seisoisin itse kartanonvouti Jacob Saringiuksen kanssa talon pihamaalla todistamassa katovuosien aiheuttamaa apokalyptista murhenäytelmää. Näin, kuulkaas, kirjoitetaan tietokirjallisuutta.
Lappalainen avaa alkuun johdonmukaisesti ne seikat, jotka yhdessä aiheuttivat nälänhädän ja voimistivat sitä: pienen jääkauden kylmät kesät, haluttomuus ja kyvyttömyys uudistaa tehotonta maanviljelyä , kruunun reformit jotka hankaloittivat aatelisomisteisten tilojen viljelyä, merkantilistinen politiikka joka ei sallinut kellekään sivuelinkeinoja, sekä Ruotsin liitoksissaan natiseva suurvaltakoneisto, jonka kriisivalmius oli nollassa. Ja kun kaikki sitten lähti menemään yhtä aikaa pieleen, jälki oli tuhoisaa. Ensin oli sateinen vuosi 1695, jolloin vilja ei ehtinyt kypsyä ennen kuin halla sen vei. Ja seuraavana vuonna oli kesä, jota ei koskaan tullut. Tiedonkulku valtakunnassa eteni samaa vauhtia kuin ratsulähetti tai purjelaiva, eli verkkaan. Kun tieto uhkaavasta nälänhädästä tuli perille, oli usein jo liian myöhäistä reagoida. Eivätkä apuviljaa kuljettaneet laivat päässeet perille Suomen satamiin, jotka olivat pitkälle kevääseen jäiden saartamia.
Lähes kolmannes suomalaisista menehtyi nälkään ja tauteihin vuosina 1695-1697.
Lähteenä Lappalainen käyttää Suomen maaherrojen ja Tanskan Tukholman lähettilään kirjeenvaihtoa. Tavallisen kansan näkökulmaan päästään käsiksi lähinnä oikeusistuimien tuomiokirjojen kautta. Näistä Lappalainen nostaa esiin aikalaiskuvauksia tapahtumista, ja samalla kuljettaa taustalla laajempaa historiallista kontekstia. Hän onnistuukin täydellisesti siinä, missä moni muu historiasta kirjoittava ei: tuomaan näkyviksi poliittisten ja maantieteellisten kehityskulkujen vaikutuksen yksilön elämään - ja tässä tapauksessa kuolemaan.
 |
| Lappalainen kertoo, että 1600-luvun maalaustaiteessa vanitas-asetelmat olivat suosittuja. Niissä oli usein kuoleman ja elämän katoavaisuuden symboleina kalloja, kukkia, palavia tai palaneita kynttilöitä sekä saippuakuplia tai välineitä niiden puhaltamiseksi. |
Kauhistuttavasta, totaalisesta tuhosta lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta: mitä omat esivanhempani ovat tuohon aikaan tehneet? Miten he ovat selvinneet, kun lähes kolmannes kansasta on menehtynyt? Arkistolähteet, ylimysten kirjeenvaihto ja oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat kirkonkirjojen lisäksi ainoita kattavasti säilyneitä lähteitä tuolta ajalta, joissa sanallisesti kuvaillaan sitä, millaista selviytymiskamppailua useimpien elämä noina aikoina oli. Kuten Lappalainen itsekin toteaa, tavallisen ihmisen tunnot ja koettelemukset ovat unohtuneet historian syövereihin, eikä niitä pystytä enää millään menetelmällä tavoittamaan. Se tuntuu jotenkin vahvistavan tragediaa entisestään: nälänhätä koetteli pahiten niitä, joilla ei ollut edes mahdollisuuksia dokumentoida tapahtumia omasta näkökulmastaan siten, että se olisi voinut säilyä meidän aikaamme asti. Lukija pystyy kuitenkin Lappalaisen antamin eväin kuvittelemaan, miltä on saattanut tuntua vaikkapa vähäisemmän maatalon nuoresta pojasta, joka on ainoana talosta jäänyt henkiin. Rengit ja piiat ovat lähteneet kerjuulle ajat sitten, kotieläimet syöty kissoja myöten, isä, äiti ja sisarukset kuolleet nälän heikentämänä tauteihin ja lojuvat nyt hautaamatta pihamaalla. Ja sitten ilmestyy kruununvouti kyselemään saatavia edellisvuonna lainatusta siemenviljasta ja verorästeistä.
Ilmasto muuttuu taas. Pienellä jääkaudella Euroopassa oli asteen kylmempää kuin nykyisin. Yksi celsiusaste erotti jatkuvien katovuosien ajan riittävien satovuosien ajasta. Nyt maapallon lämpeneminen katsotaan realistisesti voitavan rajata noin kahteen asteeseen. Meidän leveyspiirillämme se tarkoittaisi neljää astetta. 1690-luvun kahdesta perättäisestä katovuodesta lukiessa viime- ja tämä kesä nousivat mieleen ikävän useasti. Nykyään meillä on onneksi keinot ja teknologia, joilla ruokaturva on taattu vaikka satovuodet jäisivätkin laihoiksi. Kaikkialla maapallolla ei kuitenkaan ole samoja resursseja kuin meillä. Nälänhätä on edelleen liian yleinen vieras alueilla, jotka kärsivät heikosta ruokaturvasta, ja jotka vielä useimmiten ovat konfliktien runtelemia. Ilmaston muuttuessa on todennäköistä, että nälkä tulee kylään entistä useammin, entistä useammalle. Lappalainen on löytänyt vaikuttavia aikalaiskuvauksia kerjäläisten massoista, jotka epätoivoisina ovat hylänneet ruoasta tyhjentyneet asuinsijansa ja kolkuttelevat kaupunkien viljamakasiinien portteja. Toivon todella, että jollain keinolla saman toistuminen globaalissa mittakaavassa onnistutaan välttämään. (Joko maailmantuska painaa? Esimerkiksi Punaisen ristin Nälkäpäiväkeräys on keino auttaa nyt heti.) Ruumisröykkiöiden ja tyhjien kylien sijaan kylmäävintä tässä kirjassa olikin se, että vielä 1600-luvulla uskottiin, että nälänhätä oli ennen kaikkea jumalan lähettämä rangaistus, jonka ihmiset olivat jostain syystä ansainneet. Sallimususko oli niin vahvaa, että usein toistuvat katovuodetkaan eivät pitkään aikaan johtaneet edes yrityksiin kohentaa maatalouden satovarmuutta tai tuottavuutta, koska sillä ei uskottu olevan mitään merkitystä; ihmisen ei yksinkertaisesti uskottu voivan vaikuttaa kohtaloonsa mitenkään. Ilmastonmuutoksen kanssa meillä ei ole varaa samanlaiseen ajatteluun. Sen ei voida katsoa olevan vääjäämätön kehityskulku, jolle ei ole tehtävissä mitään. Jos antaudumme tällaisen passiivisuuden varaan, olemmeko lopulta yhtään viisaampia kuin 1600-luvun lopulla eläneet esivanhempamme?
Taas kävi köpelösti, sillä Mirkka Lappalaisen muut kirjat päätyivät lukulistalleni oikopäätä. Hän on kirjoittanut Kustaa II Aadolfin lisäksi ainakin 1500-luvun sisällissodasta Ruotsissa ja Suomessa, ja vielä tänä vuonna ilmestyy kirja 1600-luvun noitavainoista Ruotsissa ja Suomessa. Pohjoisen noidat taitaakin tulla luettavaksi piakkoin, koska sain juuri tarkastella noitavainoja kissojen näkökulmasta. Olkoon seuraava näkökulma sitten Ruotsin.
Sijoitin tämän kirjan HelMet-lukuhaasteen kohtaan 24. "Surullinen kirja".
Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697. Siltala, 2012. 262 sivua.
Mitä sitten? No Lappalainen on ihan timanttinen kirjoittaja, ja tämä on niitä historiateoksia, jotka sanoittavat muuten ehkä vähän etäiseksi jäänyttä Ruotsin vallan aikaa todella päräyttävästi.
Hankintatapa: Kirjasto
Kuinka aika pysäytetään
Mitä tekisit, jos tapaisit jonkun, joka on elänyt samaa maailmanaikaa kuin isoisoisoisoäitisi? Mitä haluaisit kysyä häneltä?Matt Haigin romaani How to stop time (suomeksi Kuinka aika pysäytetään, Aula & Co, 2018) kuulosti kuvauksensa perusteella kaltaiseni historiafriikin unelmakirjalta. Se kertoo Tom Hazardista, joka on syntynyt 1500-luvun lopulla - ja elää edelleen yhtä hyvävoimaisena kuin kuka tahansa nelikymppinen. Hän ikääntyy äärimmäisen hitaasti, mikä tarkoittaa sitä, että hän on elänyt Shakespearen ajan Lontoossa, ollut mukana kapteeni Cookin löytöretkillä, ja nähnyt 1920-luvun Pariisissa. "Mikä tilaisuus! Mitkä mahdollisuudet! Mitä kaikkea tämä kaveri onkaan todistanut! Tästähän selviää kaikki se, mikä historiankirjoista ei: miltä ajan kulku oikeasti tuntuu!" Näin mietin mielessäni, kun luin Hesarin arvostelun kirjasta ja kiiruhdin varaamaan sitä kirjastosta. Ja jo tästä käy selväksi, millaista elämää Tom Hazard on pakotettu elämään vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen: hän piileksii vaihtuvan identiteetin turvin, ja joutuu muuttumaan ja muuttamaan aina viimeistään kahdeksan vuoden jälkeen. Muuten naapurit ja tuttavat alkaisivat ihmetellä, miksei tämä näytä vanhenevan lainkaan. Ja pian seuraisivat kaltaisteni ihmisten esittämät tungettelevat kysymykset ja tiedonjanoisten tutkijoiden suorittamat ihmiskokeet.
Piileskelystä seuraa siis väistämättä riipaiseva, musertava yksinäisyys. Vaikka uskaltaisikin paljastaa salaisuutensa jollekin, mitä hyötyä siitä olisi, kun toinen eläisi korkeintaan vuosikymmeniä? Tomilla on kuitenkin joku, jonka kanssa hän voisi jakaa lukemattomat elinvuotensa: tytär Marion, joka on perinyt häneltä hitaan ikääntymisen geenit. Ongelmana on, että Tom on joutunut eroon Marionista 1600-luvulla, eikä ole tavoittanut tätä sen koommin. Hän on kokenut myös muita tuskallisia menetyksiä, ja tästä kaikesta johtuen Tom on kertojana aika masentavaa seuraa. Hänellä ei vaikuta menevän tunnepuolella kovin hyvin, hän on jatkuvasti masentunut ja alakuloinen, eikä tunnu uskovan, että ihmiskunta voisi edes oppia mitään niistä kaikista virheistä, joita hän on ollut todistamassa.
Kirjassa liikutaan useilla aikatasoilla, mikä on tietenkin erittäin kutkuttavaa. Tom kertaa nykyhetken tapahtumien lomassa takaumien kautta tähänastisia elämänvaiheitaan. Shakespearen Lontoo tuntuu olevan aivan yhtä lähellä kuin 2010-luvunkin. Aikakaudet on kuvattu elävästi, tosin välillä vähän liiankin selittävään sävyyn. Tom kuvailee esimerkiksi, kuinka vapaudenpatsas New Yorkissa kimalteli pronssisena pystyttämisensä jälkeen, koska meidänhän on mahdotonta kuvitella sen joskus olleen jonkun muun värinen kuin hapettuneen vihertävä. Monessa kohtaa Tom alleviivaa, kuinka TO-DEL-LA vanha hän on. Tämä on paikoin ärsyttävää. Tuntuu, että Haig ei luota Tomin kertojanäänen välittävän meille hänen ikäänsä tarpeeksi hyvin, minkä vuoksi sitä pitää koko ajan alleviivata milloin milläkin historiallisella anekdootilla ja namedroppailulla. Ja sen vuoksi Tom ei oikeastaan tunnukaan kovin uskottavalta neljäsataavuotiaalta. Hän on alleviivatun kyyninen, mutta samalla suhtautuu moniin asioihin erittäin naiivisti. Yli neljä sataa vuotta maailmassa, ja tähän asti on päästy henkisessä kehityksessä? Toisaalta sellaista satojen vuosien yksinäisyys kai teettää. Jos ei uskalla koskaan avata itseään toisille, voi tuskin itsekään kasvaa ihmisenä. Sitä paitsi voisi olla aika tylsää lukea täydellisen älykkäästä hahmosta, ja vielä vaikeampi sellaista on varmasti kirjoittaa. Tomin keskeneräisyys tarjoaa hänelle tietenkin myös mahdollisuuden kasvaa romaanin aikana.
Haigin kieli ei ole erityisen kaunista, mutta se tekee tehtävänsä ja välittää meille Tomin tarinan suoraviivaisesti. Se vaikuttaa oikeastaan paikoin enemmän elokuvakäsikirjoitukselta kuin romaanilta. Elokuva muuten on ilmeisesti tekeillä! Pääroolissa Benedict Cumberbatch!
 |
| Haigin romaanissa historian kerrostumat jäävät sittenkin vähän etäisiksi |
Sijoitin tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin". Shakespeare ainakin oli mitä suurimmassa määrin aikansa populaarikulttuuria! Modernimpiakin viittauksia siitä toki löytyy.
Matt Haig: How to Stop Time. Canongate, 2017. 325 sivua.
Mitä sitten? Tämä kirja kertoo elämän ainutkertaisuudesta ja merkityksellisyydestä. Ja niistä kertovia kirjoja ei koskaan voi olla liikaa.
Hankintatapa: Kirjasto
Kommentit
Lähetä kommentti