Mitä nyt taas?
Kyllä tovin mietin tätä itsekseni: mihin vielä tarvitaan yhtä uutta kirjablogia? Mikä voisi olla sen tarkoitus, kun loistavia on jo niin monta? Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut tuntua siltä että on pakko, jotta saan rakkaista kirjoista ylipäätään talteen edes jotakin. Havahdun ja tajuan lukeneeni vuoden aikana huimaavia ja ajatuksia lennättäviä tekstejä, mutten niistä jälkikäteen juuri mitään muista. Hahmon vain. Siksi.
Luen ahmien ja kiirehtien, kuin sprintteri tai vähintäänkin maileri. Nopeasti, nopeasti, kohti uutta sivua ja tapahtumaa tai ajatusta. Lukeminen on minulle kuin matkailua, ja matkakuumehan minulla alati on. Tuumin, että lukemisistani bloggaamalla saattaisin kyetä hieman hiljentämään vauhtia ja viipyilemään sanojen parissa kauemminkin. Monetkaan hienot teokset eivät taivu nopeasti luettaviksi, ja niiden parissa minulla on toisinaan hankalaa. Kukaties niistä kirjoittaminen auttaa.
Miksei sitten yksityinen päiväkirja riittäisi? Miksi järjestellä ajatuksia, ei varmaankaan edes kovin omaperäisiä, kaikkien nähtäväksi? Ensimmäinen syy on tämä: asettamalla omat ajatukseni julkiseen syyniin joudun niitä varmaankin enemmän työstämään. Tämä palautuu edellä mainittuun purematta nielemisen ongelmaan. Toinen syy: halu kurottaa ulos, osallistua. Introvertilla tapahtuu pään sisällä paljon ja kaiken aikaa, mutta vähänpä siitä lopulta suodattuu ulkomaailmaan. Tasapainoilen kahden vaiheilla: itserakkautta vai jonkinlaista ihmisenä oloon liittyvää velvollisuudentuntoako on tämä tunne siitä, että interaktio ja ajatusten vaihto voi olla lopulta enemmän kuin osiensa summa. Että siitä voi joskus syntyä maailmaan jotain, joka työntää rattaanpyörää hieman eteenpäin, joka taas liikauttaa vankkureita, joka kuuluu karavaaniin, joka kauppareitillä vaeltaa osana suurta kaikkienvälistä ajatustenvaihtoa.
Ja nyt tarvittaisiin narri, joka pistäisi ilmat pihalle paatoksen paisuneesta ilmapallosta. Tämä aasinsiltana ihan pieneen esittelyyn minusta lukijana.
Rakkaimpiin kaunokirjallisiin tuttavuuksiini lukeutuvat Robin Hobbin Fitz ja Narri, nyt ehkä taas läheisempinä kuin aikoihin, kun hyllyssä odottaa Fitz and the Fool -trilogian päätösosa Assassin's Fate. Yritän pitkittää tämän ihanan sadun loppua, ja lukea tähän väliin aiemmin Hobbin tuotannosta lukematta jääneet Liveship Traders- ja Rain Wild Chronicles-sarjat. Mutta ei niistä nyt enempää, koska palaan Hobbiin ja Realm of the Elderlings -kirjoihin kuitenkin myöhemmin ja varmasti useaan otteeseen.
(Muuten. Mikä mahtaa olla koodisto, kun kirjoittaa suomenkielisessä blogissa jollakin toisella kielellä luetuista kirjoista? Onko edes reilua kirjoittaa niistä, kun ei voi käsitellä ja esitellä niitä niiden omalla kielellä? No, kirjoittanen silti. Ei ole mitenkään mahdollista, että kaikki kiinnostavat nimekkeet joskus käännettäisiin suomeksi, joten vuori ja Muhammed ja niin edespäin.)
Kuten edellä kerrotusta saattaa voida päätellä, aloitin taipaleeni lukijana fantasiassa marinoituen, enkä ole siitä genrestä myöhemmin osannut enkä halunnut irrottautua. Nykyään yritän lukea monipuolisesti mahdollisimman paljon kaikkea, vaikka ainakin dekkarit, trillerit, sarjakuvat, esseet ja runot ovat tähän asti olleet lukulistallani vähemmistössä. Viime aikoina olen keksinyt elämäkertojen, muistelmien ja päiväkirjojen hienouden. Hyvin tehdyt tietokirjat ovat aina vetäneet puoleensa. Mutta lopuksi on viitattava ihan lyhyesti vielä yhteen fantasiasarjaan.
Se on ikuinen rakkauteni, Philip Pullmanin Universumien tomu, joka vaikutti minuun silloin vuonna 2001 kuin pieni maanjäristys siirrosvyöhykkeellä: loksautti kerralla koko tuntemaani maailmaa piirun verran toisaalle. Josta pääsemme blogin nimeen. Olen suuri Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -projektin fani, ja todellakin sitä mieltä, että nykyaikana kaiken tarinallistaminen ja journalismin typistyminen pelkiksi anekdotaalisiksi kertomuksiksi ei ole aivan tervettä kehitystä. Mutta kirjallisuuteen, ja etenkin kaunokirjallisuuteen tarinat tietenkin liittyvät; ja miten niitä rakastankaan! Joten, kun trilogian päätösosassa Mary Malone kuulee, kuinka harpyijoiden vartioimasta kuoleman valtakunnasta pääsee pois jälleen osaksi maailman Tomun kiertokulkua, en voinut kuin nyökytellä kyynelten läpi kaikella esiteini-ikäisen ymmärrykselläni.
"Kerro niille tarinoita. Se on asia, jota me emme tienneet. Emme tajunneet sitä koko tänä pitkänä aikana! Mutta niiden on saatava kuulla totuus. Se ravitsee niitä. Sinun täytyy kertoa niille tositarinoita, ja kaikki on hyvin, aivan kaikki. Kunhan vain kerrot niille tarinoita."
Philip Pullman: Maaginen kaukoputki s. 454. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2003.
P.S. Philip Pullmanilta on tulossa myös uusi Universumien tomu-trilogian maailmaan sijoittuva sarja, joka on kulkenut työnimellä Book of Dust jo varmaan 15 vuotta. Ensimmäinen osa on ilmestynyt ja se on ehditty suomentaakin, nimellä Vedenpaisumus. Olen jo (tietenkin) hankkinut sen alkuperäiskielellä, mutta säästelen lukemista syys- tai joululomalle, jotta lukunautinto ei keskeydy turhanaikaisten asioiden takia.
Luen ahmien ja kiirehtien, kuin sprintteri tai vähintäänkin maileri. Nopeasti, nopeasti, kohti uutta sivua ja tapahtumaa tai ajatusta. Lukeminen on minulle kuin matkailua, ja matkakuumehan minulla alati on. Tuumin, että lukemisistani bloggaamalla saattaisin kyetä hieman hiljentämään vauhtia ja viipyilemään sanojen parissa kauemminkin. Monetkaan hienot teokset eivät taivu nopeasti luettaviksi, ja niiden parissa minulla on toisinaan hankalaa. Kukaties niistä kirjoittaminen auttaa.
Miksei sitten yksityinen päiväkirja riittäisi? Miksi järjestellä ajatuksia, ei varmaankaan edes kovin omaperäisiä, kaikkien nähtäväksi? Ensimmäinen syy on tämä: asettamalla omat ajatukseni julkiseen syyniin joudun niitä varmaankin enemmän työstämään. Tämä palautuu edellä mainittuun purematta nielemisen ongelmaan. Toinen syy: halu kurottaa ulos, osallistua. Introvertilla tapahtuu pään sisällä paljon ja kaiken aikaa, mutta vähänpä siitä lopulta suodattuu ulkomaailmaan. Tasapainoilen kahden vaiheilla: itserakkautta vai jonkinlaista ihmisenä oloon liittyvää velvollisuudentuntoako on tämä tunne siitä, että interaktio ja ajatusten vaihto voi olla lopulta enemmän kuin osiensa summa. Että siitä voi joskus syntyä maailmaan jotain, joka työntää rattaanpyörää hieman eteenpäin, joka taas liikauttaa vankkureita, joka kuuluu karavaaniin, joka kauppareitillä vaeltaa osana suurta kaikkienvälistä ajatustenvaihtoa.
Ja nyt tarvittaisiin narri, joka pistäisi ilmat pihalle paatoksen paisuneesta ilmapallosta. Tämä aasinsiltana ihan pieneen esittelyyn minusta lukijana.
Rakkaimpiin kaunokirjallisiin tuttavuuksiini lukeutuvat Robin Hobbin Fitz ja Narri, nyt ehkä taas läheisempinä kuin aikoihin, kun hyllyssä odottaa Fitz and the Fool -trilogian päätösosa Assassin's Fate. Yritän pitkittää tämän ihanan sadun loppua, ja lukea tähän väliin aiemmin Hobbin tuotannosta lukematta jääneet Liveship Traders- ja Rain Wild Chronicles-sarjat. Mutta ei niistä nyt enempää, koska palaan Hobbiin ja Realm of the Elderlings -kirjoihin kuitenkin myöhemmin ja varmasti useaan otteeseen.
(Muuten. Mikä mahtaa olla koodisto, kun kirjoittaa suomenkielisessä blogissa jollakin toisella kielellä luetuista kirjoista? Onko edes reilua kirjoittaa niistä, kun ei voi käsitellä ja esitellä niitä niiden omalla kielellä? No, kirjoittanen silti. Ei ole mitenkään mahdollista, että kaikki kiinnostavat nimekkeet joskus käännettäisiin suomeksi, joten vuori ja Muhammed ja niin edespäin.)
Kuten edellä kerrotusta saattaa voida päätellä, aloitin taipaleeni lukijana fantasiassa marinoituen, enkä ole siitä genrestä myöhemmin osannut enkä halunnut irrottautua. Nykyään yritän lukea monipuolisesti mahdollisimman paljon kaikkea, vaikka ainakin dekkarit, trillerit, sarjakuvat, esseet ja runot ovat tähän asti olleet lukulistallani vähemmistössä. Viime aikoina olen keksinyt elämäkertojen, muistelmien ja päiväkirjojen hienouden. Hyvin tehdyt tietokirjat ovat aina vetäneet puoleensa. Mutta lopuksi on viitattava ihan lyhyesti vielä yhteen fantasiasarjaan.
Se on ikuinen rakkauteni, Philip Pullmanin Universumien tomu, joka vaikutti minuun silloin vuonna 2001 kuin pieni maanjäristys siirrosvyöhykkeellä: loksautti kerralla koko tuntemaani maailmaa piirun verran toisaalle. Josta pääsemme blogin nimeen. Olen suuri Tampereen yliopiston Kertomuksen vaarat -projektin fani, ja todellakin sitä mieltä, että nykyaikana kaiken tarinallistaminen ja journalismin typistyminen pelkiksi anekdotaalisiksi kertomuksiksi ei ole aivan tervettä kehitystä. Mutta kirjallisuuteen, ja etenkin kaunokirjallisuuteen tarinat tietenkin liittyvät; ja miten niitä rakastankaan! Joten, kun trilogian päätösosassa Mary Malone kuulee, kuinka harpyijoiden vartioimasta kuoleman valtakunnasta pääsee pois jälleen osaksi maailman Tomun kiertokulkua, en voinut kuin nyökytellä kyynelten läpi kaikella esiteini-ikäisen ymmärrykselläni.
"Kerro niille tarinoita. Se on asia, jota me emme tienneet. Emme tajunneet sitä koko tänä pitkänä aikana! Mutta niiden on saatava kuulla totuus. Se ravitsee niitä. Sinun täytyy kertoa niille tositarinoita, ja kaikki on hyvin, aivan kaikki. Kunhan vain kerrot niille tarinoita."
Philip Pullman: Maaginen kaukoputki s. 454. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2003.
P.S. Philip Pullmanilta on tulossa myös uusi Universumien tomu-trilogian maailmaan sijoittuva sarja, joka on kulkenut työnimellä Book of Dust jo varmaan 15 vuotta. Ensimmäinen osa on ilmestynyt ja se on ehditty suomentaakin, nimellä Vedenpaisumus. Olen jo (tietenkin) hankkinut sen alkuperäiskielellä, mutta säästelen lukemista syys- tai joululomalle, jotta lukunautinto ei keskeydy turhanaikaisten asioiden takia.
Kommentit
Lähetä kommentti