Nousevan veden aikaan

Blogissa on ollut viime vuosina hiljaista, edellinen päivitys näyttää olevan keväältä 2020. Kirjoja on kyllä kaiken aikaa ollut luvussa, mutta julkaisut ovat siirtyneet pitkälti instagramin puolelle (tilin nimi sielläkin @kerroniilletarinoita, jos kyseisellä alustalla tulee pyörittyä niin tervetuloa seuraamaan.) Mutta nyt kuulkaas luin kuitenkin kirjan, joka herätti sellaisen tunnereaktion, että se on purettava ainakin lyhyen tekstin muotoon myös täällä blogissa.

Kirja ja hiilivoimala

Jessie Greengrassin The High House kertoo yhden pienen tarinan perheyksiköstä akuutin ilmastokatastrofin kynnyksellä. Se kuuluu niin kutsutun "climate fiction" -genren alle, eli käsittelee ilmastonmuutosta kaunokirjallisuuden keinoin. En ollut itse tähän mennessä lukenut kovin montaa aihetta käsittelevää romaania, mieleen tulevat lähinnä J. G. Ballardin Uponnut maailma ja Juha Itkosen (mielestäni ärsyttävän kehno) Kaikki oli heidän. Lyriikan puolelta samaan sarjaan kuuluu Ulrika Nielsenin vaikuttava Perikato (vahva lukusuositus!). Mutta tällaista, meidän maailmaamme niin todenkaltaisena kiinnittyvää, suoraviivaisen kerronnan keinoin kerrottua, hyvää ja taitavasti kirjoitettua kirjaa en ollut ennen lukenut. Ehkä olin pakoillut aihetta alitajuisesti tai tietoisestikin. Se painaa mieltä lähes joka päivä, ja kirjallisuus on itselleni ennen kaikkea eskapismia toisiin maailmoihin, joten ilmastokriisiin törmääminen vielä romaanin sivuillakin on ehkä tuntunut liialliselta itsensä kiusaamiselta. Siksi tämän kirjan lukeminen oli havahduttava ja puhdistavakin kokemus. 

Ilmastokriisi tuntuu olevan yhteiskunnassamme edelleen arjesta irtonainen, kaukainen asia, vaikka paljon on jo muuttunut ja paljon menetetty. Muutos ja menetys eivät vain näy (meidän länsimaisessa, hyvinvoivassa) elämässämme vielä kovinkaan suurina, ja varmaankaan siitä syystä emme yhteiskuntana osaa suhtautua ilmastokriisiin sellaisena kuin se on: hirvittävänä luonnonkatastrofina, johon pitää kaikin tavoin varautua. Toki reagoimme, mutta aivan liian vähän ja aivan liian hitaasti. Elelemme elämäämme uskotellen itsellemme edelleen, että fossiilikulutusluottoa ei tarvitsisi koskaan maksaa takaisin. Se on tapahtumassa joskus tulevaisuudessa, joillekin toisille ihmisille. Ja juuri siksi Greengrassin kirja tuntuu niin tarpeelliselta: sen sivuilla lukija on pakotettu tapaamaan nuo ihmiset ja katsomaan, mistä kaikesta heidän pitää luopua, millaiseksi heidän elämänsä muuttuu ja miten muutoksesta voi selvitä - vai voiko? 

The High House kuvaa pientä perhepiiriä, joka koostuu toisiinsa hieman epäsovinnaisella tavalla liittyvistä ihmisistä. Perheellä on osittain sattuman oikusta hallussaan talo, jossa vedenpaisumuksesta selviytyminen on mahdollista. Lukija saa seurata tuon perheen silmin sitä, millainen on siirtymä tuntemastamme turvallisesta maailmasta tuntemattomaan, arvaamattomaan ja vaaralliseen. Näemme, mitä on menetys - ja että menetyksenkin keskellä voi olla kauneutta ja onnea.

Kirjassa kuvataan siis ajan kulkua vääjäämättömään muutokseen ja tuhoon. Se tehdään taiten, tutustuttamalla lukija muutoksen kokijoihin kaikkine puutteineen, haaveineen ja muistoineen. Heistä kerrotaan juuri tarpeeksi, että heistä tulee inhimillisiä, että heihin kiintyy, että heille haluaa hyvää. Heidän huolensa ovat minun huoliani, heidän koettelemuksensa painavat myös omaa mieltäni. Se on peili, joka näyttää: tässä olet sinä. Miten selviäisit tuossa tilanteessa? Miten leipoisit ilman voita? Miten säilöisit ilman sokeria? Miten perheesi selviäisi ilman lääkkeitä tai sähkövaloja? Mitä kaipaisit eniten: kahvia, jäätelöautoa, vai sitä, että olit joskus päiväkausia huoleton? Miten pystyisit järjestämään läheisillesi edellytykset elämään ja selviämiseen, jos (ja kun?) yhteiskuntamme ja globaalin talousrakennelman luoma turvaverkko ja kaikkinainen elämän helppous kaikkoaa?

Tässä juuri on kaunokirjallisuuden voima. Lämpökäyrät ja tulvakartat eivät koskaan voi kertoa meille sitä, jonka tällainen kuviteltu mutta täysin mahdollinen ja valitettavasti hyvin todennäköinenkin tulevaisuudenkuva kertoo: me emme voi antaa tämän tapahtua, koska siitä selviäminen olisi niin kovin vaikeaa. Meidän tulee tehdä kaikkemme, että tämä ei tapahtuisi meille, meidän lapsillemme, heidän lapsilleen, kenenkään lapsille, koskaan.

"There are still good days. They come like shafts of light through heavy cloud, touching the ground with gold." (s.188).

Kirjaa ei muuten tietääkseni ole vielä suomennettu. Toivottavasti jossain vaiheessa se tehdään.

Jessie Greengrass: The High House. Swift Press, 2021. 279 s. 
Hankintatapa: kirjastosta
Mitä sitten? Tämä pitää lukea, että voi todella ymmärtää, mitä meillä on edessämme.